CategoryMatkailu

Spitaalihospitaalissa

Näkymä Karhuvuoren ilmavalvontatornilta etelään.

Kävimme Panssarijunan kanssa retkellä Turun saaristossa. (Panssarijuna on kanadalaisen Konan valmistama Sutra-matkapyörä vm. 2015. Nimi tulee ajo-ominaisuuksista täyteen kuormattuna ja on annettu kaikella rakkaudella.)

Lähdimme Turusta miellyttävässä pilvipoutaisessa säässä ja ajoimme Raision kautta Naantaliin, mistä matka jatkui pastatankkauksen jälkeen Rymättylään ja Aaslaluodolle. Jonkin pätkän kuljimme lossilla.

Nämä retket ovat itselleni tärkeitä: mieli lepää harvoin samalla tavoin kuin luonnossa ja pyörän selässä. Parasta on vapaus ja matkustaminen täydellisen omassa tahdissa. Usein taival taittuu ilman kummempaa suunnitelmaa – jos näkyy jotain kiinnostavaa, mennään sinne. Kyliä on riittävän tiuhaan, jotta ruokaa ei tarvitse kantaa mukana. Tienvarren kuppiloissa on hyvä istahtaa lounaalle ja lukea paikallislehdet, joista oppii välillä kiinnostavia asioita. Pieni laavu pyörän tarakalla vapauttaa suunnittelemasta yöpymistäkään etukäteen.

Reitin mieleenpainuvin kohde oli Seilin sairaalasaari. Ei-toivottuja ihmisiä on eristetty saarille maailman sivu, ja Seiliinkin toimitettiin lähes 500 vuoden ajan ensin leprapotilaita, sitten mielenterveyden häiriöistä kärsiviä. Karu historia, vaikka paikka itse varsin seesteinen ja kaunis. Mielisairaalan vanhoissa tiloissa toimii nykyään Turun yliopiston alainen tutkimuslaitos.

Lepra eli spitaali on mykobakteerin aiheuttama, huonosti tarttuva ja hitaasti etenevä krooninen sairaus. Taudin nimellä on raamatullisen paha kaiku, ja siihen liittyy – joissain osissa maailmaa edelleen – ilkeä sosiaalinen stigma. Keskiajalla lepraa pidettiin Jumalan rangaistuksena syntisestä elämästä. Sairastuneita pelättiin ja heidät eristettiin muusta yhteisöstä. Seilissä spitaalisilla oli oma kapean salmen erottama asuinalueensa ja kirkossa oma puisella aidalla erotettu osionsa, jonka penkitkin olivat muuta kirkkoa karkeammat.

Seilin kirkko.

Lepran diagnostiikka ei 1600–1700-luvuilla perustunut mikrobiologisiin tutkimuksiin. Montakohan psoriaasista tai muista ihosairauksista kärsivää potilasta papit ovat vuosisatojen aikana passittaneet saarelle? Seilissä ei ilmeisesti yleensä toiminut lääkäreitä, mutta eivätpä ajan hoitokeinot olisi lepraa vastaan auttaneetkaan.

Nykyään lepra paranee antibiooteilla. Mitäköhän leprasiirtolan asukas, yhteiskunnan äärimmäinen hylkiö, olisi sanonut mahdollisuudesta parantua ja palata aikaisempaan elämäänsä lääkekuurin jälkeen?

Muun muassa näitä mietimme saaren kirkossa päivystäneen, asiantuntevan oppaan kanssa. Lomalaisen mieli jatkoi askartelua senkin jälkeen, kun yhteysalus Östern oli irronnut saaren rannasta.

Seili muistutti jälleen siitä, kuinka paljon tarttuvat taudit ovat muokanneet historiaa ja miten valtavia yhteiskunnallisiakin muutoksia niiden kehittynyt hoito ja ehkäisy on tuonut mukanaan. Samalla tavoin kuin kurkkumätään ja keuhkokuumeeseen kuolleiden lasten hautakivet vanhoilla hautausmailla se sai tietoiseksi antibioottien ja rokotteiden kaltaisista edistysaskeleista, joita joskus erehtyy pitämään itsestään selvinä. Kun huomenna palaan hiljattain aloittamaani työhöni Espoon kaupungin tartuntatautiyksikössä, koitan muistaa tämän.

Loppumatka jäi suunniteltua lyhyemmäksi. Nauvon lautalle tullessa alkoi jälleen sataa kovasti. Märkä metsä ei enää houkutellut yöpymään, joten päätin fillaroida takaisin Turkuun vielä samana iltana. Mutaiset pellot, vettyneet rehupaalit ja nuutuneet juhannussalot vilisivät ohi; pysähdyin hetkeksi vain Paraisilla saman ruokakaupan pihassa, jossa kolme kesää aikaisemmin olin tehnyt kyselytutkimusta puutiaisista ja niiltä suojautumisesta. Muistin, ettei TBE-rokotussarjani tainnut olla voimassa, mutta lahkeet sentään pysyivät tällä reissulla visusti sukkien sisässä.

Panssarijuna ja minä.

Adiós amigos

Matkustin pääsiäisenä Valenciasta Andalucíaan. Muutto takaisin Suomeen häämötti jo, joten päätin viime hetkellä yrittää hiukan tutustua maahan, jossa olin asunut lähes kaksi vuotta mutta matkustellut häpeällisen vähän.

Nopeat junat olivat jo täynnä, joten pyhiinvaeltajanne oli otettava bussi maaseudun halki. Kun auto körötteli oliivilehtojen läpi ja kuljettaja levitteli käsiään muiden tienkäyttäjien holtittomille ohituksille, oli aika kaivaa muistikirja esiin ja miettiä, mitä Espanjan-vuosista oli jäänyt käteen. Nyt muutaman päivän viiveellä naputtelen näitä ajatuksia sähköiseen muotoon.

Ensin helpot havainnot: kannatti käydä. Olen oppinut paljon influenssarokotteista, niiden valmistamisesta, valmistajista ja viranomaissääntelystä. Olen kerryttänyt hiljaista tietoa siitä, miten kansainvälistä public-private-hanketta kannattaa (ja ei kannata) ohjata. Olen saanut uusia ystäviä: en kovin monia mutta sitäkin parempia. Kieltäkin opin, ja ehkä, paremman sanan puutteessa – kärsivällisyyttä?

Sateinen pitkäperjantai kului linja-auton penkissä ja väliasemien kelmeissä odotushalleissa. Viimein illansuussa Córdobaan saavuttaessa tunnelma muuttui. Pilvipeite repesi ja ilta-aurinko kultasi talojen katot. Sisäänajotietä reunustivat hyvin hoidetut puistot, joissa lapset leikkivät ja parit kävelivät käsi kädessä. Astuessani ulos linjurista (ja tämä on jo vähän liikaa) kaksi valkoista kyyhkyä lehahti jalkojeni juuresta lentoon ja laskeutui ruusujen koristamalle suihkulähteelle. Córdoba oli maaginen.

Kaupungin historia oli esillä kauniisti sekä katukuvassa että pienissä fiksusti toteutetuissa museoissa. Vuosisatojen aikana roomalaisten, maurien, kristittyjen ja juutalaisten vaikutteet ovat kietoutuneet kaupungissa yhteen niin, että niitä on paikoin vaikea erottaa toisistaan. Kulttuurit ovat taistelleet mutta myös eläneet rinnakkain. Tunnetaan hyvin, että Euroopan viettäessä pimeintä keskiaikaa antiikin kulttuuriperintöä vaalittiin ja uusia tieteen ja taiteen läpimurtoja tehtiin juuri islamilaisessa maailmassa, mutta Córdobassa muslimit ja kristityt myös jakoivat tietojaan mm. lääketieteen ja farmasian alalta. Tämän ymmärtäminen veti jopa hiukan herkäksi. Muistutus Euroopan historian monimuotoisuudesta tekee hyvää aikana, jolloin muukalaisvihamielisellä retoriikalla voitetaan vaaleja.

Córdoba v. 949: Bysantin keisarin lähettämä munkki lahjoittaa kalifi Abd Al-Rahman III:lle kappaleen Dioskorideen De materia medicaa.

Yhteistyön teemat ovat eurooppalaisessa projektissa työskennellessä olleet usein mielessä. Mitä on laadukas yhteistyö toisaalta eri maiden kansanterveystoimijoiden, toisaalta monikansallisten hankkeiden ja verkostojen tai julkisen ja yksityisen sektorin välillä? Tämän kaksivuotisen ajalta leikekirjaan kertyi sekä hyviä että huonoja esimerkkejä. Potentiaalia yhteistyöhön olisi enemmän kuin käytännössä toteutuu. Paikoitellen taloudelliset eturistiriidat tai yleinen nurkkakuntaisuus tulevat laadukkaan tieteen ja eurooppalaisten veronmaksajien edun tielle. Toivoa on silti.

Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Juuri nyt ajankohtaisempaa on paluu synnyinmaahan, kevät ja nurkan takana odottavat uudet seikkailut.

Sevilla: Näkymä kirkontornista.
Pääsiäiskulkueet kokosivat kaupunkilaiset kaduille.
Lopulta oli aika palata kotoisampien valkolakkien pariin.

Lentämisen vuosi 2018

Olen joutunut – lähinnä työn puolesta – lentämään tänä vuonna useammin kuin koskaan aikaisemmin. Kuva kertoo oleellisen.

Matkaa kertyi yhteensä 43 824 km: saman verran kuin maapallon ympäri ja vähän toiselle kierrokselle. (Yksinkertaisuuden vuoksi laskin nämä suorien lentojen mukaan, mikä ei valitettavasti aina ollut todellinen tilanne.) Hiilidioksidia jäi taivaalle tonneittain, mutta kuinka paljon tarkalleen riippuu hämmentävän paljon lähteestä. YK:n alaisen ilmailujärjestö ICAOn laskurin mukaan puhutaan noin neljästä tonnista, mutta Atmosfair.de-sivuston perusteella päästään lähes kolminkertaiseen arvioon.

Anu Nousiainen kuvasi perusongelman hyvin HS Kuukausiliitteessä 12/2018. Lentojen päästöt ovat yksi nopeimmin kasvavista kasvihuonekaasujen lähteistä. Ihmiset lentävät liikaa osittain siksi, että yhteiskunta tukee lentomatkailua avokätisesti. Polttoaine on verotonta ja lentolipuista ei useinkaan kanneta arvonlisäveroa. Esimerkiksi Euroopassa kaupallinen lentoliikenne nauttii tämän kaltaista tukea 27 miljardia euroa vuodessa. Jos lentämistä verotettaisiin kuten autoilua, lippujen hinnat kallistuisivat useita kymmeniä prosentteja.

Lentämisen verokohtelu ei ole kestävää: sitä täytyy muuttaa. Lentoyhtiöiden erivapauksien vähentämisestä pitäisi päättää kansainvälisellä tasolla, mutta valtiot voivat halutessaan asentaa erillisiä lentoveroja, kuten Ruotsi on jo tehnyt. Tästä hyvä projekti seuraavalle hallitukselle.

Systeemitason päätöstä odotellessa kuluttaja voi kompensoida päästöjään itse. Uudenvuodenlupaukseni on selvittää itselleni, kuinka tämä parhaiten tapahtuu.

Rakas matkapäiväkirja

Helleaalloista ja muista karmivan konkreettisista ilmastonmuutoksen merkeistä huolimatta kesä oli hyvä – jopa niin, että blogin pitäminen jäi. Kun influenssakin siirtyi vaivaamaan eteläistä pallonpuoliskoa, tulin kesäkuussa Suomeen tekemään etätöitä ja viettämään aikaa läheisten parissa.

Nyt on aika palata Espanjaan. Päätin ottaa pari viikkoa vapaata ja matkustaa merta ja maata pitkin.

Lähtö Vuosaaresta.

En ole varsinaisesti mennyt suorinta tietä. Jo Travemündessa jouduin palaamaan linja-autovarikolle hakemaan bussiin unohtuneen lukulaitteen. Matkalla näin kuitenkin niin hienon vanhan majakan, että kannatti. Prahassa lumouduin Muchasta ja Dvořákista. Linzissä oli erinomainen vesi- ja pakolaisuusteemojen ympärille rakennettu nykytaiteen näyttely. Salzburgista löytyi pala lääketieteen historiaa: Paracelsuksen hauta.

Pyhän Vituksen katedraali.

Näkymä Kapuzinerbergiltä.

Münchenissa oli todettava, että käytettävissä olevat matkapäivät alkoivat käydä vähiin. Onneksi linnuntietä lyhin reitti on myös maisemallisesti varsin kiva – tämä teksti on kirjoitettu junassa Sveitsin Alpeilla ja julkaistu Avignonissa.

Pitkät junamatkat vaativat pitkiä kirjoja. Ensimmäinen kuva matkalta Venäjän halki vuonna 2013. Mainittakoon, että jälkimmäinen teos on huomattavasti parempi.

© 2020 Topi Turunen

Theme by Anders NorénUp ↑