CategoryTiede

Euroopan rajalla (1)

Kirjeenvaihtajanne oli tällä viikolla WHO:n pakolaisterveyden kesäkoulussa Çeşmessä, Turkissa. Kerron tapahtuman kuulumisia kahdessa kirjoituksessa: tämä ensimmäinen keskittyy maahanmuuttajien terveystarpeisiin ja -palveluihin, seuraava mm. Turkin pakolaistilanteeseen.

Tapahtumien polttopisteeseen

From emergency response to long-term inclusion policies -kesäkoulun järjesti Maailman terveysjärjestön Euroopan alue yhdessä Turkin terveysministeriön, IOM:n ja EPHAn kanssa. Paikka: Çeşmen kaupunki Turkin länsirannikolla.

Kokouspaikalle saapuminen antoi viitteitä isäntämaan kehityksestä viime vuosina. Turkin liput liehuivat kaikkialla, ja katukuvassa Kemal Atatürkin ikonisten valokuvien rinnalle vaikutti olevan nousemassa myös Erdoğan. Paikallisen järjestäjän avajaispuheessa ylistettiin kolmen vuoden takaisen vallankaappausyrityksen ”marttyyreja” kiusallisen nationalistisella paatoksella. Wikipedia aukesi vasta VPN-yhteyden välityksellä.

Kapean salmen takana siintää Chiosin saari: Kreikka.

Paikka oli silti koulutukselle täydellinen. Turkki sijaitsee Euroopan, Lähi-Idän ja Aasian risteyskohdassa. Anatolian rannikko on ollut keskeisiä etappeja Kreikkaan pyrkivien pakolaisten reitillä ja turkoosina väikkyvä Egeanmeri joidenkin heistä hauta. Syyrian kriisin aikana Turkki on ottanut vastaan huomattavan paljon ihmisiä, ja Euroopan unionin kanssa tehtyjen sopimusten ja mittavan rahallisen tuen myötä maa pitää painovoimakentässään pakolaisia, joista moni suuntaisi muuten Eurooppaan. Maassa on maailman suurin pakolaisväestö.

Terveys on politiikkaa

Pakolaisuus ja laajemmin maahanmuutto ovat – tietenkin – heterogeenisiä ilmiöitä. Maasta toiseen muutetaan jonkin perässä tai jotain pakoon, luvatta ja luvan kanssa. Koulutuksen esityksissä käsiteltiin vuoroin turvapaikanhakijoita, vuoroin paperittomia, siirtotyöläisiä ja Turkin väliaikaista suojelua nauttivia syyrialaisia.

Kohdemaan kulttuuri ja taloudellis-poliittinen tilanne vaikuttavat siihen, miten muuttoliike koetaan. OECD:n tutkimusten mukaan maahanmuuton uskotaan vaikuttavan positiivisesti talouteen sitä enemmän, mitä enemmän maassa ennestään on maahanmuuttajia ja toisaalta mitä pienempi työttömyysprosentti on. Koulutetuista ja varakkaista tulijoista suorastaan kilpaillaan: toisia siedetään, koska heitä tarvitaan paikkaamaan hiipuvaa väestönkasvua ja tekemään tekemättömiä töitä. OECD on analysoinut myös integraatiopolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia, ja järjestön edustaja Anna Piccinni puhui erityisesti tarpeesta johdonmukaistaa paikallis- ja kansallisen tahon toimintaa.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden terveyteen vaikuttavat pitkälti muut asiat kuin terveyspalvelut tai suoraan terveyteen liittyvä toimintapolitiikka. ”Health in all policies” -näkökulmaan palattiin viikon aikana yhä uudestaan.

Tukholman yliopiston Andrea Dunlavy oli toiminut tutkijana meta-analyysissa, jonka mukaan jyrkkä maahantulopolitiikka ja tulokkaat poissulkeva tai assimilaatiota vaativa kulttuuri olivat yhteydessä huonompaan mielenterveyteen. Toisaalta maahanmuuttajat ovat tulotilanteessa keskimäärin varsin terveitä. Maahan pääsy on vaatinut resursseja, nokkeluutta ja päämäärätietoisuutta; tulijoilla on inhimillistä pääomaa, ja oikein toteutettuna maahanmuutto voi piristää talouskasvua. Kotoutumiseen panostamista ei tulisi nähdä kuluna vaan investointina.

MIPEX-indeksi vertailee maahanmuuttopolitiikkaa EU:ssa ja muutamissa muissa länsimaissa. Terveyspalveluiden saatavuus vaihtelee yllättävän paljon. Euroopan maista vain kourallinen antaa turvapaikanhakijoille samat palvelut kuin kansalaisilleen, ja paperittomien palveluita tarjoavia maita on vielä vähemmän; tämä siitäkin huolimatta, että kattavaa hoitoa pidetään yleisesti kustannuksia säästävänä. Monia kroonisia sairauksia kuten astmaa kannattaa hoitaa vähäoireisessa vaiheessa eikä vasta sitten, kun ne johtavat sairaalareissuun. Oma lukunsa on, että muutama maa velvoittaa terveydenhuollon ammattilaisia raportoimaan paperittomista viranomaisille, mikä on ongelmallista hyvän hoidon ja potilassuhteen luottamuksellisuuden kannalta.

Plenarysessioiden aikataulu ei aina pitänyt keskustelujen pitkittyessä.

Tulijoiden tarpeet tärkeä ymmärtää

Maahanmuuttajat ovat tulotilanteessa keskimäärin kantaväestöä terveempiä, kun mittarina käytetään kokonaiskuolleisuutta, kertoi University College Londonin Rachel Burns (meta-analyysi). Ainoat kuolinsyyt, joita ulkomaalaistaustaisilla on enemmän, liittyvät infektioihin ja ulkoisiin tekijöihin kuten väkivallan uhriksi joutumiseen. Infektiokuolleisuus liittynee sekä lähtömaasta periytyviin tauteihin että esteisiin palveluiden hakeutumiseen kohdemaassa. Burns muistutti, että maahanmuuttajat ovat infektioriski lähinnä itselleen eikä tutkimuksissa ole havaittu merkittävää kohdeväestöön kohdistuvaa infektioriskiä.

IOM:n Dominik Zenner puhui maahanmuuttajille suunnatuista terveyspalveluista. Jotta terveyttä voidaan edistää, palveluita täytyy ylipäätään olla, niihin täytyy päästä ja niiden täytyy olla käyttäjän kannalta hyväksyttäviä ja laadukkaita. Käytännössä toimivat palvelut ovat myös taloudellisesti kestävällä pohjalla, kulttuurisesti ja kielellisesti sopivia ja niitä toteuttavat sellaiset terveydenhuollon ammattilaiset, jotka ymmärtävät maahanmuuttoon liittyvien terveyskysymysten päälle. Antonio Chiarenza Reggio Emilian maakunnasta Italiasta korosti kuitenkin, että yksittäisten työntekijöiden koulutus ei riitä, vaan myös organisaatiotasolla tulee huomioida maahantulijoiden tarpeet ja suunnata niihin riittävästi resursseja.

Samoja ajatuksia kuultiin tanskalaisprofessori Morten Sodemannin esityksessä. Tanskassa ajatuksena on ollut, ettei ”maahanmuuttajalääketiede” saa olla vain muutamien spesialistien pelikenttä, vaan kaikkien ammattilaisten tulisi tuntea perusteet. Lääketieteen opiskelijoiden koulutusohjelmaan asiaa ulkomaalaistaustaisten kohtaamisesta on sisällytetty muiden opintojen lomaan ja loppuvaiheen OSCE-kokeeseen. Myös yleislääketieteen, gynekologian ja terveydenhuollon erikoistumisohjelmiin sekä sairaanhoitajien, psykologien ja kansanterveyden maisteriopiskelijoiden koulutukseen maahanmuuttaja-aiheita on lisätty ainakin valinnaisina opintoina. Kun kysyin Sodemannilta parasta aikaa altistaa opiskelijat maahanmuuttoteemoille, hän suositteli aloittamaan varhain mutta erityisesti kolmatta vuosikurssia: ”the devil is in the third year”, kuten amerikkalainen tutkimus on aiemmin todennut. Myös aiheen lisääminen tenttialueeseen voi tehdä ihmeitä, hän jatkoi pilke silmäkulmassa.

Tulkit ovat keskeinen osa ulkomaalaistaustaisten kanssa tehtävää työtä, ja perinteisesti heidän tehtävänsä on ollut olla mahdollisimman neutraali kääntäjä, joka ei puutu vastaanoton kulkuun. Kokeneiden tulkkien haastattelu oli kuitenkin paljastanut yllättävää hiljaista tietoa: näkeehän jokainen tulkki uransa aikana varmasti paljon huonoakin kommunikaatiota. Muutamissa puheenvuoroissa käsiteltiin ammattikuntaa nimeltä intercultural mediators, jonka uskon kääntyvän kulttuuritulkeiksi. Belgian kansanterveysviranomaista edustava Isabelle Coune esitti, ettei pelkkä kielen tulkkaaminen aina riitä, koska kielimuurin lisäksi ammattilaisen ja potilaan välillä voidaan joutua ratkomaan kulttuuriin ja etniseen taustaan liittyviä käsityksiä, esimerkiksi jos heidän käsityksensä vaivan syystä poikkeavat paljon. Parhaimmillaan kulttuuritulkin läsnäolo oli mahdollistanut esimerkiksi potilaalle aiemmin mahdottoman gastroskopian suorittamisen.

Kirjoitus jatkuu osassa (2).

Terveisiä ESCAIDEsta

Vuotuista eurooppalaista infektioepidemiologian konferenssia ei tänä vuonna järjestettykään marraskuisessa Tukholmassa vaan Maltalla. Kateellisille tiedoksi, että vaikka aurinko paistoi ja Välimeri liplatti, niitä ei ole tarvinnut paljoa katsella: ohjelma piti kynsissään.

Avaussessio ”New diseases in the Old World” muistutti epidemioiden määrän olevan kasvussa maailmanlaajuisesti. Tämä onkin ilmastonmuutoksen ohella yksi niistä harvoista asioista, joissa globaali kehitys on itsepintaisesti huonompaan suuntaan. Tuoreen Africa Centres for Disease Control and Preventionin (AC/DC?) johtaja John Nkengasong mainitsi muutamiksi syiksi kaupungistumisen ja matkailun trendit. Prof. Christian Drosten (eräs SARS-koronaviruksen löytäjistä) pohti tulevaisuuden pandemioita. Hänen huomautuksensa, että nykyinen tieteellinen julkaisutapa sopii huonosti uusien infektiouhkien huomaamiseen, johti kiinnostavaan keskusteluun datan avoimuudesta – aihe, joka on osoittautunut tärkeäksi omankin projektini kannalta. ”Datan omiminen on yksinkertaisesti epäeettistä”, Drosten sanoi, ja Euroopan tautikeskuksen tieteellinen johtaja totesi, ettei tiedeyhteisöä askarruttanut GDPR:kaan estä kansanterveydellisesti tärkeän tiedon jakamista.

Myös mikrobilääkeresistenssiä oli agendalla. Antibiooteille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamat infektiot aiheuttavat Euroopassa jo kymmeniätuhansia kuolemia vuosittain: ”kuin jumbojetti tippuisi viiden päivän välein”. Aiheesta on varoiteltu paljon ja rustattu toimenpideohjelmia (myös Suomessa), mutta englantilainen prof. Dame Sally C. Davies ja maltalainen prof. Michael A. Borg toivat aiheeseen myös yhteiskunnallista näkökulmaa. Euroopan maiden välillä on tunnetusti suuria eroja antibioottien käytössä. On kutkuttavaa, että näitä eivät selitä niinkään BKT, koulutustaso tai lääkäreiden määrä kuin kulttuuriset tekijät: hierarkisuus, epävarmuuden sietokyky ja – maskuliinisuus (Hofsteden esittämässä merkityksessä). On selvää, että antibioottien liikakäyttöä suitsitaan tehokkaammin käyttäytymis- kuin lääketieteen keinoin, ja Davies esitti muutamia käytännön esimerkkejä.

Nykyisen työni puolesta tärkeitä influenssa-aiheita oli tarjolla jokaiselle päivälle: kauden 2017/18 epidemiologiaa, rokotteen tehotietoja ja kustannus-hyötyanalyysia sekä useampikin THL:n rekisteriaineistoja hyödyntävä suomalainen työ. Yksinomaan influenssaniiloksi ei tarvinnut onneksi jämähtää: oli mukava päivittää välillä tietoja myös enteroviruksista, puutiaisvälitteisistä infektioista ja meningokokkitaudista.

Ihmiset riitelevät, asiat eivät?

Englannin kielessä on hyvä sana: dumpster fire. Se kuvaa sotkuista kriisiä, johon ei mielellään koske pitkällä kepilläkään.

Laadukkaita systemaattisia katsauksia tuottamaan perustettu Cochrane-yhteisö on ensimmäistä kertaa historiassaan erottanut hallituksen jäsenen, tanskalaisen Peter Gøtzschen. Myönnän, että kun kuulin tästä kollegalta, ensireaktioni oli ”vihdoinkin”. Tapaus on kuitenkin monella tavalla vaikea ja harmillinen, ja sen pitkän tähtäimen seurauksia voi vasta arvailla.

Gøtzsche on ansioitunut tiedemies ja tehnyt näyttävän uran näyttöön perustuvan lääketieteen parissa. Moni tutkija voi vain unelmoida sellaisesta julkaisuluettelosta, jota hän on kartuttanut 1980-luvulta lähtien. En ole koskaan tavannut häntä – haluaisin kyllä.

Samalla Gøtzsche on kiistanalainen hahmo. Viime vuosien ulostuloissaan hän on hyökännyt ankarasti varsinkin psyykenlääkkeitä vastaan – usein tulkitsemalla tutkimustuloksia valikoivasti niin, että lääkkeiden hyödyt peittyvät ja haitat korostuvat. Vaikuttaa lähes siltä, kuin syvä epäluottamus lääketeollisuutta kohtaan olisi ajanut Gøtzschen luomaan omat faktansa, jotka sopivat hänen narratiiviinsa.

Kun tutkimuksen riippumattomuuden ja puolueettomuuden puolesta elämäntyönsä tehnyt konkari on näin kotonaan totuudenjälkeisessä ajassa, se… hämmentää.

Viimeksi arvostelun kohteena on ollut Cochranen oma HPV-rokotteita koskeva katsaus. Gøtzschen, Lars Jørgensenin ja (influenssarokotteidenkin arvostelijana tunnetun) Tom Jeffersonin BMJ EBM -lehdessä julkaisema teksti väittää katsausta puutteelliseksi. Kolmikon kritiikkiä on toisaalla kuvailtu keinotekoiseksi ja ideologisesti motivoiduksi, ja Cochranen päätoimittaja on kumonnut sen väitteitä yksityiskohtaisessa vastineessaan. Asiaa puitaneen vielä hetki, mutta näyttää epätodennäköiseltä, että alkuperäisen katsauksen sanoma tulisi merkittävästi muuttumaan.

Gøtzschen erottamisen jälkeen neljä muuta cochranelaista irtisanoutui protestiksi, mutta erotuspäätökselle on herunut myös ymmärrystä – osin yllättäviltä tahoilta. Eräskin psykiatrian medikalisaatiota usein kritisoinut ammattilainen, joka vasta viime kuussa luennoi Gøtzschen kanssa samassa tilaisuudessa, täräytti Twitterissä tämän olevan ”holtiton”, ”huomionhakuinen” ja ”väärässä”.

Cochrane on jo aikaisemmin ottanut etäisyttä Gøtzschen värikkäämpiin väitteisiin. Lopullisena erottamisen syynä mainitaan kuitenkin ”epäsopiva käytös” ja Cochranen nimen käyttö henkilökohtaisen agendan edistämiseen. Tom Jefferson selittää ystävänsä erottamista huonoilla henkilökemioilla (”Peter is Peter”), ja omassa kirjelmässään Gøtschze vihjaa teollisuuden painostuksesta.

Gøtschzen erottamisella ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, etteikö lääketeollisuutta tai sen sponsoroimia tutkimuksia saisi kritisoida. Kyllä vain saa – ja täytyy! – kunhan mustamaalaaminen ei muutu itsetarkoitukselliseksi ja faktoja tärkeämmäksi. (Esimerkiksi AllTrials-kampanjan takana oleva psykiatri Ben Goldacre kirjoittaa samoista teemoista kiinnostavasti mutta asiallisesti, ja suosittelen hänen Bad Pharma -kirjaansa lämpimästi.)

Miten tähän on tultu? Eivätkö systemaattiset katsaukset lopettaneetkaan lääketieteen kiistoja? Lääkiksessä aikanaan opetettiin, että erilaiset tutkimukset luotettavuusjärjestyksessä ovat tapausselostus, havainnoiva tutkimus, satunnaistettu koe, systemaattinen katsaus – ja kruununjalokivenä, kaikkein lähimpänä absoluuttista totuutta – Cochrane-katsaus.

Olisi kuitenkin naivia ajatella, että Cochranekaan voisi täysin eliminoida kaikki tutkimusten tulkintaan vaikuttavat inhimilliset tekijät. Itseäni on mietityttänyt, mikä yksittäisten kirjoittajien vaikutus on vaikkapa siihen, että Cochranen influenssarokotteita käsittelevien katsausten (1, 2, 3, 4) päätelmät ovat usein negatiivisempia kuin muiden, pitkälti samaan aineistoon nojaavien selvitysten. Myös päätös jäädyttää näiden katsausten päivittäminen (ikään kuin lopullinen totuus olisi nyt saavutettu) on hölmö ottaen huomioon, että uusia rokotteita on tulossa markkinoille ja uutta näyttöä kertyy jatkuvasti.

Riippumatonta Cochrane-yhteistyötä kuitenkin tarvitaan. Se on kuin kapitalismi: epätäydellinen järjestelmä, mutta paras mitä meillä toistaiseksi on.

En usko, että näyttöön perustuva lääketiede kaatuu Cochrane-keskuksen kriisiin. Sananlaskun ylevä väite ”totuus ei pala tulessakaan” pätee toivottavasti tähänkin roskispaloon, joka ulkopuolisen silmin vaikuttaa ennemmin henkilökohtaiselta kahnaukselta kuin tieteelliseltä skismalta. Tiedemaailman huipulla tapahtuvat riidat voivat kuitenkin uhata yleistä luottamusta tieteeseen, ja meidän Cochrane-katsauksia kuluttavien ammattilaistenkin kannalta olisi toivottavaa, että ryhmä pääsisi pian takaisin jaloilleen.

Ei salatiedettä

Jani Kaaro kirjoitti hiljattain Rapportissa kausi-influenssarokotteiden tehosta ja siitä, kuinka tiedeyhteisön viestit saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta. Ingressiin nostettu johtopäätös on, ettei tarkempi tutustuminen alan tutkimuksiin ”välttämättä auta päätöksenteossa yhtään, vaan pistää pään vielä enemmän pyörälle”.

Olen työskennellyt viime kuukaudet pelkästään influenssarokotteiden tehotutkimusten parissa ja vahvistan, ettei kokonaiskuvan muodostaminen ole helppoa. Kaaro on kokeneena tiedetoimittajana lukenut lähteitä melko monipuolisesti, mutta en ole kaikista päätelmistä samaa mieltä. Kun yksittäiset tiedonjyvät laittaa kontekstiin, niissä on enemmän järkeä kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa.

Miksi eri tutkimukset esittävät erilaisia tuloksia?

Yksi syy on toki se, että kausi-influenssarokotteen teho vaihtelee vuosittain ja jopa saman influenssakauden aikana. Virus muuntuu jatkuvasti ja on siksi rokotekehittäjille ”liikkuva maali”. Asiaa ei helpota, että rokotteen valmistaminen kestää nykymenetelmillä melkein puoli vuotta – sen koostumus täytyy siis lyödä lukkoon hyvissä ajoin ennen influenssakautta senhetkisen tiedon perusteella, mikä antaa virukselle etumatkaa.

On kuitenkin myös syitä, jotka liittyvät tutkimuksen tekotapaan, tutkittavaan ryhmään ja erityisesti siihen, minkä tapahtuman ehkäisemisessä rokotteen tehoa arvioidaan.

Paras todiste influenssasta on positiivinen laboratoriokoe. Artikkelissa mainittu Cochrane-katsaus hyväksyy kuitenkin myös tutkimuksia, jossa tutkitaan laboratoriovarmennetun influenssan sijaan influenssankaltaista tautia (influenza-like illness, ILI). Tämä ryhmä sisältää paitsi todelliset influenssat, myös muita flunssia, joilta rokote ei suojaa, mikä vaikeuttaa tulosten vertailua. Eräässäkin kontrolloidussa tutkimuksessa rokotteen teho influenssaa vastaan oli peräti 89% mutta ILIä vastaan vain 33%.

Tehosta puhuttaessa on siis väliä, tarkoitetaanko influenssan, epämääräisten hengitystieoireiden tai jonkin muun ehkäisemistä. Tutkittavan tapahtuman yleisyys vaikuttaa rokotteen tehoa kuvaavaan NNV-lukuun (number needed to vaccinate) aivan oleellisesti.

Artikkelissa huomioitu ruotsalaistutkimus kertoo, että raskaana olevia naisia tarvitsee rokottaa suuri joukko (NNV = 1900), jotta vältetään yksi sairaalahoito. Kuten Kaarokin toteaa, luku on korkea juuri siksi, että terveiden nuorten naisten sairaalaan joutuminen on harvinainen tapahtuma. Se ei tarkoita, etteikö rokote ehkäisisi raskaana olevien influenssatartuntoja: rokote suojaa sekä äitiä että syntyvää lasta, ja raskaana oleville rokotetta suosittelevatkin käytännössä kaikki asiantuntijatahot aina maailman terveysjärjestö WHO:sta lähtien.

Kiinnostava vastaesimerkki tulee sydän- ja verisuonitautien maailmasta. Sydänkohtauksen kertaalleen sairastaneilla on suuri riski saada myöhemmin uusi sydäntapahtuma, ja influenssan kaltainen raju infektio voi tunnetusti toimia sen laukaisijana. Vuonna 2013 julkaistu meta-analyysi osoitti, että sydänsairauksien riskissä olevia ihmisiä rokottamalla oli mahdollista estää sydänkohtauksia (NNV = 58). Hyöty oli suurin sydäntapahtuman hiljattain sairastaneilla, joita tarvitsi rokottaa vain kourallinen (NNV = 8), jotta estettiin yksi uusi kohtaus! Tämä alleviivaa sekä riskiryhmien rokottamisen tärkeyttä että sitä, kuinka tärkeää tutkimustuloksia tulkitessa on kysyä, mitä kulloinkin oikeastaan tutkittiin.

Havainnoivat vs. kontrolloidut tutkimukset

Rapportin artikkeli esittää rokotteiden tehon arvioinnissa käytettävät havainnoivat tutkimukset epäluotettavina ja rokotteiden tehoa liioittelevina ja ehdottaa tilalle enemmän kontrolloituja tutkimuksia (randomized controlled trial, RCT). Todellisuudessa kummallakin tutkimustyypillä on vahvuutensa ja heikkoutensa.

On totta, että havainnoivissa tutkimuksissa on suurempi tilastollisen harhan mahdollisuus. Sekoittavat tekijät voivat hivuttaa teholukemia kumpaan suuntaan tahansa. Tämä voidaan kuitenkin ottaa analyyseissä huomioon, ja hyvin laaditut havainnoivat tutkimukset eivät NEJM:n katsauksen mukaan liioittele intervention tehoa verrattuna RCT:iin. Jos silmäilee WHO:n pitkää listaa rekisteröidyistä influenssarokotetutkimuksista, ei sieltäkään hyppää silmään erityistä eroa havainnoivien ja kontrolloitujen tutkimusten välillä.

Havainnoivien tutkimusten käyttöä puoltaa muutama vahva seikka. Siinä, missä RCT:t kertovat rokotteen tehosta tutkijoiden tarkasti määrittämissä ihanneolosuhteissa, havainnoivat tutkimukset kertovat tehosta reaalimaailmassa: niissä oloissa ja niillä ihmisillä, jotka rokotetta todellisuudessa käyttävät. Kun RCT:t joutuvat rajoittumaan pienehköön joukkoon rekrytoituja koehenkilöitä, havainnoivat tutkimukset voivat hyödyntää laajoja olemassaolevia aineistoja kuten terveysrekistereitä, mikä mahdollistaa kattavamman analyysin.

Usein kontrolloitua tutkimusta ei yksinkertaisesti voida tehdä eettisistä syistä. Pelkästään tutkimuksen nimissä ei ole inhimillistä jättää esimerkiksi rokotteeseen oikeutettua iäkästä henkilöä ilman rokotetta.

Influenssarokotteen teho verrattuna muihin rokotuksiin

Kaaro noteeraa vähäisen keskustelun siitä, ”miten puutteellisen suojan influenssarokote antaa verrattuna melkein mihin tahansa muuhun rokotteeseen”.

Tämä on totta – ja samalla aika epäolennaista. Voidaan toki tehdä vertailu: MPR-rokote estää tuhkarokon n. 97 %:ssa tapauksista, ja rokotesarja tarvitsee ottaa vain kerran. Influenssarokote estää hyvänäkin vuonna 50–80% tapauksista, ja uusi täytyy ottaa vuosittain. On selvää, ettei influenssarokote ole tässä mielessä yhtä hyvä kuin MPR-rokote.

Mutta rokotetta ei kannata arvioida sen mukaan, miten se pärjää suhteessa muita tauteja vastaan suunnattuihin rokotteisiin. Olennaisempaa on kysyä: Onko siitä influenssan ehkäisyssä enemmän hyötyä kuin haittaa? Onko olemassa parempia vaihtoehtoja? Toimiiko se riittävän hyvin?

Mitä jää käteen?

Jos kausi-influenssarokotteiden tehoarviot vaikuttavat kummallisen kirjavilta, siihen on luonnollinen selitys. Viruksen ja rokotteen välinen suhde on monimutkaista biologiaa, joka elää jatkuvasti. Lisäksi tutkimuksista saadut luvut tulee suhteuttaa siihen, ketä, mitä ja miten tutkittiin.

Influenssarokotteen suojatehoa tulevalla kaudella ei voida tarkasti ennustaa, eikä kaikkia tehoon vaikuttavia seikkoja vielä tunneta kunnolla. Rokotussuositukset eivät silti perustu pelkkään arvailuun tai kilpaileviin dogmeihin vaan alati karttuvaan tutkimustietoon ja edellisten vuosien kokemuksiin. Maailmalla on tällä hetkellä paljon vilpitöntä yritystä arvioida influenssarokotteiden tehoa mahdollisimman tarkasti, ja sellaisiin ideologisiin koulukuntaeroihin kuin The Atlantic -lehden vuoden 2009 artikkelissa (jonka Kaarokin lienee lukenut) en ole omassa työssäni törmännyt.

Monimutkaisia asioita käsitellessä hyödyttää ottaa askel taaksepäin ja katsoa kokonaiskuvaa. Influenssa on ikävä, joskus jopa hengenvaarallinen tauti, ja rokote on kaikista puutteistaankin huolimatta paras saatavilla oleva suoja sitä vastaan. Sen teho on parhaimmillaan hyvä, joskus vaatimaton mutta usein kuitenkin vähintään kohtalainen – ja haitat joka tapauksessa minimaaliset. Tämä tekee siitä käyttökelpoisen ja suositeltavan ainakin niille ihmisille, joiden omaa tai läheisten terveyttä influenssa erityisesti uhkaa.

Pedot

Torakat, joista kirjoitin viime viikolla, tulivat takaisin kaksi päivää asunnon myrkytyksen jälkeen. Todellisia selviytyjiä: niitä tuskin häädetään talon rakenteista millään.

Ja torakoista puheen ollen.

Sain hiljattain työsähköpostiini viestin omituisen kuuloisesta tiedelehdestä, joka pyysi artikkelia julkaistavaksi tulossa olevaan puutiaisteemanumeroonsa. Olin hiljattain 2. kirjoittajana pienessä puutiaisaivotulehdusta käsittelevässä jutussa – siksikö lähestyivät? Kun en vastannut, seurasi ”gentle reminder”, eikä lehti näytä vieläkään lannistuneen: viimeksi tänään pyydettiin arvioimaan borrelioosiin liittyvää abstraktia.

Pieni penkominen selvitti, että lähettäjän San Diegon osoite on toimistohotellissa, ja todellisuudessa toimintaa pyöritetään Intiasta käsin. Julkaisija löytyy pahamaineiselta Beallin listalta (1). Jos minulla vielä olisikin ollut jokin punkkijuttu hihassa, sen julkaisemisesta olisi todennäköisesti saanut maksaa itsensä kipeäksi.

Akateemista uraa ei voi nykyään edistää ilman tieteellisissä lehdissä julkaistuja artikkeleita. Predatory publishing -ilmiö hyödyntää tätä julkaisukeskeistä kulttuuria ja (sinänsä kannatettavaa) open access -järjestelmää. Varteenotettavia tiedejulkaisuja mukaillen nimetyt lehdet ottavat maksua vastaan julkaistavaksi melkein mitä vain ilman kunnon vertaisarviointia tai muuta laaduntarkistusta. Kirjoittaja maksaa, ja hinnoittelun petollisuus lähentyy halpalentoyhtiöitä. Toiminta on laajentunut myös tieteellisiin konferensseihin.

Minun inboxiini viestejä pedoilta on viime kuukausina tullut useita joka päivä. Kysellään kirjoittajaksi, vertaisarvioijaksi ja konferenssipuhujaksi ja usein vedotaan (kieliopillisesti heikoin) korulausein merkittävään asiantuntemukseeni ja arvovaltaani tiedeyhteisössä. Onhan tämä roskapostin genrenä kiinnostavampi kuin ainainen potenssilääkkeiden tyrkyttäminen, ja viestit on helppo poistaa. Mutta petojulkaisijoiden turhauttavaa ongelmaa se ei tietenkään ratkaise.

Julkaistava höttö ei palvele tiedeyhteisöä tai ihmisten luottamusta tieteeseen. Pedot ovat hyödyllisiä kumppaneita vilpillisille tutkijoille tai erilaisille yhden asian ihmisille, jotka haluavat saada agendaansa pönkittävän artikkelin julkaistua ”vertaisarvioidussa lehdessä” (rokotevastainen propaganda yhtenä esimerkkinä). Niiden hampaisiin joutuu kuitenkin myös pahaa aavistamattomia tieteentekijöitä.

Petoja on sentään välillä vedetty höplästä: niiden toiminnan leväperäisyydestä on muutama katkeranhauska esimerkki. Biologi-toimittaja John Bohannonnin kokeessa toistasataa lehteä olisi hyväksynyt julkaistavaksi fiktiivisen, ilmeisen kelvottoman artikkelin. Lähes koomisen epäpätevä ”tohtori P. Etos” (vapaa suomennos) hyväksyttiin useiden lehtien toimitusneuvostoon. Kännykän ennustavan tekstinsyötön tuottama horina hyväksyttiin abstraktiksi ydinfysiikkaa käsittelevään konferenssiin.

En luonnollisestikaan ole sellainen alani johtotähti kuin lipevät sähköpostiviestit antavat ymmärtää (valmistuinkin vasta muutama vuosi sitten). Groucho Marxia mukaillen voisin todeta, etten ikinä ryhtyisi tekemisiin sellaisen lehden kanssa, joka hyväksyisi minut vertaisarvioijakseen.

Mutta ehkä roskajulkaisijoiden huomio on alku, yksi merkkipaalu matkalla vakavasti otettavaksi tieteentekijäksi?


(1) Kirjastonhoitaja Jeffrey Beall ylläpiti vuosien ajan internetissä listaa todennäköisistä predatory publishereista. Alkuvuodesta 2017 sivut suljettiin; syitä on avattu julkisuudessa niukalti. Listan viimeisin versio löytyy kopiona esim. osoitteesta beallslist.weebly.com.

© 2020 Topi Turunen

Theme by Anders NorénUp ↑