CategoryValokuvat

Euroopan rajalla (2)

WHO:n pakolaisterveyden kesäkoulusta kertovan kirjoituksen ensimmäisessä osassa summasin käytyjä keskusteluja maahanmuuttajien terveyspalveluiden kehittämisestä. Tässä toisessa asiaa mm. Turkin pakolaisista ja muista aiheista. 

Rannikkovartioston korvetti TCSG Dost

3,6 miljoonaa syyrialaista

Turkin rooli sotaa pakenevien auttamisessa oli kesäkoulussa näkyvästi esillä. Ohjelmaan sisältyi vierailu rannikkovartioston alukselle ja maahanmuuttoviranomaisen toimistoon, ja paikalliset virkamiehet pitivät useita luentoja ja puheenvuoroja kurssin aikana.

3,6 miljoonaa jäi lukuna varmasti osallistuijien mieleen: näin monta syyrialaistaustaista nauttii tilapäistä suojaa Turkissa. Tilapäinen suoja ei tarkoita varsinaista pakolaisstatusta mutta oikeuttaa terveyspalveluihin. Nämä toteutetaan ainakin osittain erillään muusta terveydenhuoltojärjestelmästä vain syyrialaisille suunnatuissa terveyskeskuksissa. EU:n tuella Turkki on kouluttanut syyrialaistaustaisia lääkäreitä ja hoitajia hoitamaan maanmiehiään, ja kaksi heistä, Ahmet Musselleti ja Wafa al-Jaradi, kertoivat koulutuksessa kokemuksistaan.

Ainakin paperilla syyrialaisten terveyspalvelut ovat kattavat, mutta joitakin kysymyksiä jäi. Miksi erityiskohtelu koskee vain syyrialaisia? Muita kansallisuuksia esityksissä tuskin mainittiin, vaikka esimerkiksi afgaaneja on maassa runsaasti ja heidän terveyspalvelunsa ovat ilmeisesti yksityisten sairausvakuutusten varassa. Myös retoriikka syyrialaisista pyyteettömästi kestittävinä ”vieraina” jätti kyynikon miettimään palveluiden reaalipoliittista taustaa ja tilapäisten oleskelulupien tulevaisuutta. Erdoğan on hiljattain vihjannut, että syyrialaisten palveluita muutettaisiin vastikkeellisiksi (NYT). Median ja järjestöjen (esim. NBC, HRW) kuvaukset syyrialaisten kokemasta syrjinnästä ja rajalla aiemmin tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista tuovat muutenkin kontrastia siirappisille vakuutuksille turkkilaisesta ”avointen ovien ja avointen sydämen” politiikasta.

Triage-demo satamassa

Laadukkaampaa tietoa ja viestintää

Moni koulutuksen luennoitsija ja osallistuja tuli yliopistomaailmasta, ja eräs toistuva teema oli uuden tiedon tarve, ”more evidence is needed”. IOM:n Carla Rojas Pazin sanoin: ilman laadukasta dataa ei ole näyttöä, ainoastaan arvauksia. Soorej Puthoopparambil Uppsalan yliopistosta muistutti, että data on kuitenkin vain numeroita, jotka täytyy myös esittää ymmärrettävällä tavalla päättäjille.

Tällä hetkellä ylivoimaisen suuri osa maahanmuuttoa koskevasta tutkimustiedosta on lähtöisin USA:sta, joten sitä voidaan soveltaa Euroopan oloihin vain rajallisesti. Jonkin verran tutkimusta on Britanniasta ja hieman Pohjoismaistakin, mutta ottaen huomioon sekä liikkuvien ihmisryhmien että kohdemaiden erilaisuus, kaikki maahanmuuttoon liittyviä ilmiöitä vaikkapa sitten Suomessa tutkivat ammattilaiset tekevät tärkeää työtä.

Myria Georgiou London School of Economicsista käsitteli maahanmuuttajien roolia mediassa. Tiedotusvälineiden narratiivissa maahanmuuttajat esitetään usein asteikon ääripäissä joko uhkana tai säälin kohteena mutta harvoin ”tavallisina ihmisinä”, mikä saattaa estää suhtautumasta heihin luontevana osana yhteiskuntaa.

Georgiou puhui myös maahanmuuttajien omasta median käytöstä. Monet käyttävät digitaalisia viestimiä kyvykkäästi, mutta nekään eivät ole Graalin malja kotoutumisen kannalta. Euroopan markkinoilla on vuoden 2015 jälkeen julkaistu yli tuhat maahanmuuttajille suunnattua mobiilisovellusta, mutta harvoja todennäköisesti käytetään oikeasti. Yleinen ongelma on, ettei appseja ole kehitetty riittävässä yhteistyössä kohderyhmän kanssa, ja toisaalta sovellusten keräämä data ja sen tuntemattomat käyttötarkoitukset herättävät epäluuloa. Perinteiset joukkotiedotusvälineet ovat edelleen tärkeä keino yhteiskunnallisten agendojen asettamisessa, ja toisaalta maahanmuuttajien omat verkostot voivat levittää tietoa tehokkaasti.

Paluu Suomeen

Olen iloinen, että kävin. Koulutuksesta jäi käteen paljon uusia tiedonjyviä ja kontakteja, joista osaan olenkin jo ollut yhteydessä mm. tartuntatautien seulontaan liittyvissä kysymyksissä.

Suuri osa esityksistä oli edelleen vuosien 2015–16 pakolaiskriisin jälkipuintia. Kunnianhimoisesta From emergency response to long-term inclusion policies -teemasta ei siten ehkä saatu kaikkea irti: etenkin pitkän tähtäimen kotouttamispolitiikka olisi ansainnut enemmän huomiota. Jokunen puheenvuoro jäi lähinnä julkilausumien sanamuotojen analysoinnin tai onttojen tautologioiden toistelun tasolle, miltä ei kai kansainvälisen terveyspolitiikan areenoilla voi aina täysin välttyä. Joka tapauksessa sisältö oli enimmäkseen erittäin laadukasta ja relevanttia.

Kaikki opittu ei ehkä sinänsä ollut uutta tietoa, mutta koen kokonaiskuvani tarkentuneen. Kesäkoulu auttoi laittamaan asioita kontekstiin. Yli miljoona vuotuista turvapaikkahakemusta EU-maihin huippuvuosina 2015–16 tuntui paljolta (ja olikin), mutta suurin osa poikkeusoloja pakenevista päätyy yhä muuttamaan kotimaansa sisällä tai naapurimaihin globaalissa etelässä. Pakolaisten suhteellinen määrä maailmassa on ollut 1980-luvulla suurempikin, ja Euroopan kantokyky huolehtia hädänalaisista on korkeampi kuin ehkä missään muualla ja koskaan aikaisemmin. Ongelmista on siis tavattu selvitä ja selvittäneen jatkossakin. (Kuten MSF:n kreikkalainen edustaja Apostolos Veizis leukaili, Kreikka selviää vuosittain myös 30 miljoonasta turistista.)

Välilaskulla Münchenissä kytkin mobiilidatan takaisin päälle ja aloin taas saada päivityksiä ystäviltä Twitterissä ja Whatsappissa. Matkustusasiakirjat olivat hetken hukassa ja löytyivät taas (sieltä toisesta sivutaskusta). Palasin Kerouacin On the Roadin pariin ja tulin kohtaan, jossa Jack ja Neal Cassady epäonnistuvat yrityksessään sopia tapaaminen New Yorkiin. Aika ennen kännyköitä oli kieltämättä vaikeaa: Neal odottaa matkalta palaavaa Jackia tämän äidin asunnossa päivien ajan, mutta paluun viivästyessä lopulta kyllästyy ja lähtee San Franciscoon. Kengännauhabudjetilla elävät ystävykset kohtaavat uudelleen vasta puolentoista vuoden kuluttua. Mietin: äärettömästi dataa ja passi, jolla pääsee minne vain – melkoista ylellisyyttä.

Euroopan rajalla (1)

Kirjeenvaihtajanne oli tällä viikolla WHO:n pakolaisterveyden kesäkoulussa Çeşmessä, Turkissa. Kerron tapahtuman kuulumisia kahdessa kirjoituksessa: tämä ensimmäinen keskittyy maahanmuuttajien terveystarpeisiin ja -palveluihin, seuraava mm. Turkin pakolaistilanteeseen.

Tapahtumien polttopisteeseen

From emergency response to long-term inclusion policies -kesäkoulun järjesti Maailman terveysjärjestön Euroopan alue yhdessä Turkin terveysministeriön, IOM:n ja EPHAn kanssa. Paikka: Çeşmen kaupunki Turkin länsirannikolla.

Kokouspaikalle saapuminen antoi viitteitä isäntämaan kehityksestä viime vuosina. Turkin liput liehuivat kaikkialla, ja katukuvassa Kemal Atatürkin ikonisten valokuvien rinnalle vaikutti olevan nousemassa myös Erdoğan. Paikallisen järjestäjän avajaispuheessa ylistettiin kolmen vuoden takaisen vallankaappausyrityksen ”marttyyreja” kiusallisen nationalistisella paatoksella. Wikipedia aukesi vasta VPN-yhteyden välityksellä.

Kapean salmen takana siintää Chiosin saari: Kreikka.

Paikka oli silti koulutukselle täydellinen. Turkki sijaitsee Euroopan, Lähi-Idän ja Aasian risteyskohdassa. Anatolian rannikko on ollut keskeisiä etappeja Kreikkaan pyrkivien pakolaisten reitillä ja turkoosina väikkyvä Egeanmeri joidenkin heistä hauta. Syyrian kriisin aikana Turkki on ottanut vastaan huomattavan paljon ihmisiä, ja Euroopan unionin kanssa tehtyjen sopimusten ja mittavan rahallisen tuen myötä maa pitää painovoimakentässään pakolaisia, joista moni suuntaisi muuten Eurooppaan. Maassa on maailman suurin pakolaisväestö.

Terveys on politiikkaa

Pakolaisuus ja laajemmin maahanmuutto ovat – tietenkin – heterogeenisiä ilmiöitä. Maasta toiseen muutetaan jonkin perässä tai jotain pakoon, luvatta ja luvan kanssa. Koulutuksen esityksissä käsiteltiin vuoroin turvapaikanhakijoita, vuoroin paperittomia, siirtotyöläisiä ja Turkin väliaikaista suojelua nauttivia syyrialaisia.

Kohdemaan kulttuuri ja taloudellis-poliittinen tilanne vaikuttavat siihen, miten muuttoliike koetaan. OECD:n tutkimusten mukaan maahanmuuton uskotaan vaikuttavan positiivisesti talouteen sitä enemmän, mitä enemmän maassa ennestään on maahanmuuttajia ja toisaalta mitä pienempi työttömyysprosentti on. Koulutetuista ja varakkaista tulijoista suorastaan kilpaillaan: toisia siedetään, koska heitä tarvitaan paikkaamaan hiipuvaa väestönkasvua ja tekemään tekemättömiä töitä. OECD on analysoinut myös integraatiopolitiikan onnistumisia ja epäonnistumisia, ja järjestön edustaja Anna Piccinni puhui erityisesti tarpeesta johdonmukaistaa paikallis- ja kansallisen tahon toimintaa.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden terveyteen vaikuttavat pitkälti muut asiat kuin terveyspalvelut tai suoraan terveyteen liittyvä toimintapolitiikka. ”Health in all policies” -näkökulmaan palattiin viikon aikana yhä uudestaan.

Tukholman yliopiston Andrea Dunlavy oli toiminut tutkijana meta-analyysissa, jonka mukaan jyrkkä maahantulopolitiikka ja tulokkaat poissulkeva tai assimilaatiota vaativa kulttuuri olivat yhteydessä huonompaan mielenterveyteen. Toisaalta maahanmuuttajat ovat tulotilanteessa keskimäärin varsin terveitä. Maahan pääsy on vaatinut resursseja, nokkeluutta ja päämäärätietoisuutta; tulijoilla on inhimillistä pääomaa, ja oikein toteutettuna maahanmuutto voi piristää talouskasvua. Kotoutumiseen panostamista ei tulisi nähdä kuluna vaan investointina.

MIPEX-indeksi vertailee maahanmuuttopolitiikkaa EU:ssa ja muutamissa muissa länsimaissa. Terveyspalveluiden saatavuus vaihtelee yllättävän paljon. Euroopan maista vain kourallinen antaa turvapaikanhakijoille samat palvelut kuin kansalaisilleen, ja paperittomien palveluita tarjoavia maita on vielä vähemmän; tämä siitäkin huolimatta, että kattavaa hoitoa pidetään yleisesti kustannuksia säästävänä. Monia kroonisia sairauksia kuten astmaa kannattaa hoitaa vähäoireisessa vaiheessa eikä vasta sitten, kun ne johtavat sairaalareissuun. Oma lukunsa on, että muutama maa velvoittaa terveydenhuollon ammattilaisia raportoimaan paperittomista viranomaisille, mikä on ongelmallista hyvän hoidon ja potilassuhteen luottamuksellisuuden kannalta.

Plenarysessioiden aikataulu ei aina pitänyt keskustelujen pitkittyessä.

Tulijoiden tarpeet tärkeä ymmärtää

Maahanmuuttajat ovat tulotilanteessa keskimäärin kantaväestöä terveempiä, kun mittarina käytetään kokonaiskuolleisuutta, kertoi University College Londonin Rachel Burns (meta-analyysi). Ainoat kuolinsyyt, joita ulkomaalaistaustaisilla on enemmän, liittyvät infektioihin ja ulkoisiin tekijöihin kuten väkivallan uhriksi joutumiseen. Infektiokuolleisuus liittynee sekä lähtömaasta periytyviin tauteihin että esteisiin palveluiden hakeutumiseen kohdemaassa. Burns muistutti, että maahanmuuttajat ovat infektioriski lähinnä itselleen eikä tutkimuksissa ole havaittu merkittävää kohdeväestöön kohdistuvaa infektioriskiä.

IOM:n Dominik Zenner puhui maahanmuuttajille suunnatuista terveyspalveluista. Jotta terveyttä voidaan edistää, palveluita täytyy ylipäätään olla, niihin täytyy päästä ja niiden täytyy olla käyttäjän kannalta hyväksyttäviä ja laadukkaita. Käytännössä toimivat palvelut ovat myös taloudellisesti kestävällä pohjalla, kulttuurisesti ja kielellisesti sopivia ja niitä toteuttavat sellaiset terveydenhuollon ammattilaiset, jotka ymmärtävät maahanmuuttoon liittyvien terveyskysymysten päälle. Antonio Chiarenza Reggio Emilian maakunnasta Italiasta korosti kuitenkin, että yksittäisten työntekijöiden koulutus ei riitä, vaan myös organisaatiotasolla tulee huomioida maahantulijoiden tarpeet ja suunnata niihin riittävästi resursseja.

Samoja ajatuksia kuultiin tanskalaisprofessori Morten Sodemannin esityksessä. Tanskassa ajatuksena on ollut, ettei ”maahanmuuttajalääketiede” saa olla vain muutamien spesialistien pelikenttä, vaan kaikkien ammattilaisten tulisi tuntea perusteet. Lääketieteen opiskelijoiden koulutusohjelmaan asiaa ulkomaalaistaustaisten kohtaamisesta on sisällytetty muiden opintojen lomaan ja loppuvaiheen OSCE-kokeeseen. Myös yleislääketieteen, gynekologian ja terveydenhuollon erikoistumisohjelmiin sekä sairaanhoitajien, psykologien ja kansanterveyden maisteriopiskelijoiden koulutukseen maahanmuuttaja-aiheita on lisätty ainakin valinnaisina opintoina. Kun kysyin Sodemannilta parasta aikaa altistaa opiskelijat maahanmuuttoteemoille, hän suositteli aloittamaan varhain mutta erityisesti kolmatta vuosikurssia: ”the devil is in the third year”, kuten amerikkalainen tutkimus on aiemmin todennut. Myös aiheen lisääminen tenttialueeseen voi tehdä ihmeitä, hän jatkoi pilke silmäkulmassa.

Tulkit ovat keskeinen osa ulkomaalaistaustaisten kanssa tehtävää työtä, ja perinteisesti heidän tehtävänsä on ollut olla mahdollisimman neutraali kääntäjä, joka ei puutu vastaanoton kulkuun. Kokeneiden tulkkien haastattelu oli kuitenkin paljastanut yllättävää hiljaista tietoa: näkeehän jokainen tulkki uransa aikana varmasti paljon huonoakin kommunikaatiota. Muutamissa puheenvuoroissa käsiteltiin ammattikuntaa nimeltä intercultural mediators, jonka uskon kääntyvän kulttuuritulkeiksi. Belgian kansanterveysviranomaista edustava Isabelle Coune esitti, ettei pelkkä kielen tulkkaaminen aina riitä, koska kielimuurin lisäksi ammattilaisen ja potilaan välillä voidaan joutua ratkomaan kulttuuriin ja etniseen taustaan liittyviä käsityksiä, esimerkiksi jos heidän käsityksensä vaivan syystä poikkeavat paljon. Parhaimmillaan kulttuuritulkin läsnäolo oli mahdollistanut esimerkiksi potilaalle aiemmin mahdottoman gastroskopian suorittamisen.

Kirjoitus jatkuu osassa (2).

Spitaalihospitaalissa

Näkymä Karhuvuoren ilmavalvontatornilta etelään.

Kävimme Panssarijunan kanssa retkellä Turun saaristossa. (Panssarijuna on kanadalaisen Konan valmistama Sutra-matkapyörä vm. 2015. Nimi tulee ajo-ominaisuuksista täyteen kuormattuna ja on annettu kaikella rakkaudella.)

Lähdimme Turusta miellyttävässä pilvipoutaisessa säässä ja ajoimme Raision kautta Naantaliin, mistä matka jatkui pastatankkauksen jälkeen Rymättylään ja Aaslaluodolle. Jonkin pätkän kuljimme lossilla.

Nämä retket ovat itselleni tärkeitä: mieli lepää harvoin samalla tavoin kuin luonnossa ja pyörän selässä. Parasta on vapaus ja matkustaminen täydellisen omassa tahdissa. Usein taival taittuu ilman kummempaa suunnitelmaa – jos näkyy jotain kiinnostavaa, mennään sinne. Kyliä on riittävän tiuhaan, jotta ruokaa ei tarvitse kantaa mukana. Tienvarren kuppiloissa on hyvä istahtaa lounaalle ja lukea paikallislehdet, joista oppii välillä kiinnostavia asioita. Pieni laavu pyörän tarakalla vapauttaa suunnittelemasta yöpymistäkään etukäteen.

Reitin mieleenpainuvin kohde oli Seilin sairaalasaari. Ei-toivottuja ihmisiä on eristetty saarille maailman sivu, ja Seiliinkin toimitettiin lähes 500 vuoden ajan ensin leprapotilaita, sitten mielenterveyden häiriöistä kärsiviä. Karu historia, vaikka paikka itse varsin seesteinen ja kaunis. Mielisairaalan vanhoissa tiloissa toimii nykyään Turun yliopiston alainen tutkimuslaitos.

Lepra eli spitaali on mykobakteerin aiheuttama, huonosti tarttuva ja hitaasti etenevä krooninen sairaus. Taudin nimellä on raamatullisen paha kaiku, ja siihen liittyy – joissain osissa maailmaa edelleen – ilkeä sosiaalinen stigma. Keskiajalla lepraa pidettiin Jumalan rangaistuksena syntisestä elämästä. Sairastuneita pelättiin ja heidät eristettiin muusta yhteisöstä. Seilissä spitaalisilla oli oma kapean salmen erottama asuinalueensa ja kirkossa oma puisella aidalla erotettu osionsa, jonka penkitkin olivat muuta kirkkoa karkeammat.

Seilin kirkko.

Lepran diagnostiikka ei 1600–1700-luvuilla perustunut mikrobiologisiin tutkimuksiin. Montakohan psoriaasista tai muista ihosairauksista kärsivää potilasta papit ovat vuosisatojen aikana passittaneet saarelle? Seilissä ei ilmeisesti yleensä toiminut lääkäreitä, mutta eivätpä ajan hoitokeinot olisi lepraa vastaan auttaneetkaan.

Nykyään lepra paranee antibiooteilla. Mitäköhän leprasiirtolan asukas, yhteiskunnan äärimmäinen hylkiö, olisi sanonut mahdollisuudesta parantua ja palata aikaisempaan elämäänsä lääkekuurin jälkeen?

Muun muassa näitä mietimme saaren kirkossa päivystäneen, asiantuntevan oppaan kanssa. Lomalaisen mieli jatkoi askartelua senkin jälkeen, kun yhteysalus Östern oli irronnut saaren rannasta.

Seili muistutti jälleen siitä, kuinka paljon tarttuvat taudit ovat muokanneet historiaa ja miten valtavia yhteiskunnallisiakin muutoksia niiden kehittynyt hoito ja ehkäisy on tuonut mukanaan. Samalla tavoin kuin kurkkumätään ja keuhkokuumeeseen kuolleiden lasten hautakivet vanhoilla hautausmailla se sai tietoiseksi antibioottien ja rokotteiden kaltaisista edistysaskeleista, joita joskus erehtyy pitämään itsestään selvinä. Kun huomenna palaan hiljattain aloittamaani työhöni Espoon kaupungin tartuntatautiyksikössä, koitan muistaa tämän.

Loppumatka jäi suunniteltua lyhyemmäksi. Nauvon lautalle tullessa alkoi jälleen sataa kovasti. Märkä metsä ei enää houkutellut yöpymään, joten päätin fillaroida takaisin Turkuun vielä samana iltana. Mutaiset pellot, vettyneet rehupaalit ja nuutuneet juhannussalot vilisivät ohi; pysähdyin hetkeksi vain Paraisilla saman ruokakaupan pihassa, jossa kolme kesää aikaisemmin olin tehnyt kyselytutkimusta puutiaisista ja niiltä suojautumisesta. Muistin, ettei TBE-rokotussarjani tainnut olla voimassa, mutta lahkeet sentään pysyivät tällä reissulla visusti sukkien sisässä.

Panssarijuna ja minä.

Adiós amigos

Matkustin pääsiäisenä Valenciasta Andalucíaan. Muutto takaisin Suomeen häämötti jo, joten päätin viime hetkellä yrittää hiukan tutustua maahan, jossa olin asunut lähes kaksi vuotta mutta matkustellut häpeällisen vähän.

Nopeat junat olivat jo täynnä, joten pyhiinvaeltajanne oli otettava bussi maaseudun halki. Kun auto körötteli oliivilehtojen läpi ja kuljettaja levitteli käsiään muiden tienkäyttäjien holtittomille ohituksille, oli aika kaivaa muistikirja esiin ja miettiä, mitä Espanjan-vuosista oli jäänyt käteen. Nyt muutaman päivän viiveellä naputtelen näitä ajatuksia sähköiseen muotoon.

Ensin helpot havainnot: kannatti käydä. Olen oppinut paljon influenssarokotteista, niiden valmistamisesta, valmistajista ja viranomaissääntelystä. Olen kerryttänyt hiljaista tietoa siitä, miten kansainvälistä public-private-hanketta kannattaa (ja ei kannata) ohjata. Olen saanut uusia ystäviä: en kovin monia mutta sitäkin parempia. Kieltäkin opin, ja ehkä, paremman sanan puutteessa – kärsivällisyyttä?

Sateinen pitkäperjantai kului linja-auton penkissä ja väliasemien kelmeissä odotushalleissa. Viimein illansuussa Córdobaan saavuttaessa tunnelma muuttui. Pilvipeite repesi ja ilta-aurinko kultasi talojen katot. Sisäänajotietä reunustivat hyvin hoidetut puistot, joissa lapset leikkivät ja parit kävelivät käsi kädessä. Astuessani ulos linjurista (ja tämä on jo vähän liikaa) kaksi valkoista kyyhkyä lehahti jalkojeni juuresta lentoon ja laskeutui ruusujen koristamalle suihkulähteelle. Córdoba oli maaginen.

Kaupungin historia oli esillä kauniisti sekä katukuvassa että pienissä fiksusti toteutetuissa museoissa. Vuosisatojen aikana roomalaisten, maurien, kristittyjen ja juutalaisten vaikutteet ovat kietoutuneet kaupungissa yhteen niin, että niitä on paikoin vaikea erottaa toisistaan. Kulttuurit ovat taistelleet mutta myös eläneet rinnakkain. Tunnetaan hyvin, että Euroopan viettäessä pimeintä keskiaikaa antiikin kulttuuriperintöä vaalittiin ja uusia tieteen ja taiteen läpimurtoja tehtiin juuri islamilaisessa maailmassa, mutta Córdobassa muslimit ja kristityt myös jakoivat tietojaan mm. lääketieteen ja farmasian alalta. Tämän ymmärtäminen veti jopa hiukan herkäksi. Muistutus Euroopan historian monimuotoisuudesta tekee hyvää aikana, jolloin muukalaisvihamielisellä retoriikalla voitetaan vaaleja.

Córdoba v. 949: Bysantin keisarin lähettämä munkki lahjoittaa kalifi Abd Al-Rahman III:lle kappaleen Dioskorideen De materia medicaa.

Yhteistyön teemat ovat eurooppalaisessa projektissa työskennellessä olleet usein mielessä. Mitä on laadukas yhteistyö toisaalta eri maiden kansanterveystoimijoiden, toisaalta monikansallisten hankkeiden ja verkostojen tai julkisen ja yksityisen sektorin välillä? Tämän kaksivuotisen ajalta leikekirjaan kertyi sekä hyviä että huonoja esimerkkejä. Potentiaalia yhteistyöhön olisi enemmän kuin käytännössä toteutuu. Paikoitellen taloudelliset eturistiriidat tai yleinen nurkkakuntaisuus tulevat laadukkaan tieteen ja eurooppalaisten veronmaksajien edun tielle. Toivoa on silti.

Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Juuri nyt ajankohtaisempaa on paluu synnyinmaahan, kevät ja nurkan takana odottavat uudet seikkailut.

Sevilla: Näkymä kirkontornista.
Pääsiäiskulkueet kokosivat kaupunkilaiset kaduille.
Lopulta oli aika palata kotoisampien valkolakkien pariin.

Rakas matkapäiväkirja

Helleaalloista ja muista karmivan konkreettisista ilmastonmuutoksen merkeistä huolimatta kesä oli hyvä – jopa niin, että blogin pitäminen jäi. Kun influenssakin siirtyi vaivaamaan eteläistä pallonpuoliskoa, tulin kesäkuussa Suomeen tekemään etätöitä ja viettämään aikaa läheisten parissa.

Nyt on aika palata Espanjaan. Päätin ottaa pari viikkoa vapaata ja matkustaa merta ja maata pitkin.

Lähtö Vuosaaresta.

En ole varsinaisesti mennyt suorinta tietä. Jo Travemündessa jouduin palaamaan linja-autovarikolle hakemaan bussiin unohtuneen lukulaitteen. Matkalla näin kuitenkin niin hienon vanhan majakan, että kannatti. Prahassa lumouduin Muchasta ja Dvořákista. Linzissä oli erinomainen vesi- ja pakolaisuusteemojen ympärille rakennettu nykytaiteen näyttely. Salzburgista löytyi pala lääketieteen historiaa: Paracelsuksen hauta.

Pyhän Vituksen katedraali.

Näkymä Kapuzinerbergiltä.

Münchenissa oli todettava, että käytettävissä olevat matkapäivät alkoivat käydä vähiin. Onneksi linnuntietä lyhin reitti on myös maisemallisesti varsin kiva – tämä teksti on kirjoitettu junassa Sveitsin Alpeilla ja julkaistu Avignonissa.

Pitkät junamatkat vaativat pitkiä kirjoja. Ensimmäinen kuva matkalta Venäjän halki vuonna 2013. Mainittakoon, että jälkimmäinen teos on huomattavasti parempi.

Post festum

Työkaverit ovat jo kesästä asti varoitelleet vuoden tärkeimmästä juhlasta Valenciassa. Fallas! Olenko kuullut? Toivottavasti en sitten luule, että kaikki valencialaiset ovat hulluja, heh heh… Aionko todella jäädä viikonlopuksi kaupunkiin vai lähdenkö pakoon, kuten moni tekee?

Eilen se lopulta päättyi. Neljä päivää jatkuvaa ilotulitusta, loputtomia torvisoittokuntia, talon kokoisia paperimassapatsaita, perinneasuisia falleroita, katuruokaa. Loppuhuipennuksena patsaat tuikattiin viime yönä tuleen kuin Gävlen olkipukki ikään.

Onneksi ostin korvatulppia varastoon ja jääkaapin täyteen. Viime päivät ovat olleet kuin uusivuosi, vappu ja juhannus kaikki putkeen.

Sunnuntain mascleta oli elämäni överein ilotulitus. Savu peitti alleen koko ydinkeskustan.

Neitsyt Marian patsas oli peitetty oikeilla kukilla.

Patsaisiin oli todella panostettu.

Ja näin niille lopulta kävi.

Trump ja Puigdemont olivat vuoden tähtiä. Tämän maailmanpoliittisen analyysin tarkkuudesta en ole varma…

Olen miettinyt, paljonko juhla maksaa. Suurimmilla patsailla on tiettävästi yrityssponsorit. Mutta kaikki muu? Poliisi ja palokunta ovat olleet korostetusssa valmiudessa yötä päivää.
Mascletoissa on palanut valtavasti ruutia. Pienempiä ilotulitteita on ammuttu tauotta – jo 4-vuotiaan näköiset lapset harjoittelevat papateilla. Kuinka paljon palovammoja, silmävaurioita? Patsaiden polttamisesta keskellä kaupunkia syntyy aika paljon savua – riittävästi aiheuttamaan astman ja COPD:n pahenemisvaiheita?

Ehkä joskus voi uhkakuvien listaamisen sijaan keskittyä nauttimaan juhlasta. Kokemus oli hengästyttävä mutta lopulta ihan hauska.

Ensi vuonna saatan kuitenkin siirtyä kiivaimman juhlinnan ajaksi johonkin lähiseudun pikkukylistä.

Katutaidetta

Kaupunginosani on poikkeuksellisen eläväinen. Joka päivä jonnekin tuntuu avautuvan uusi katu tai aukio. Kadut ovat mutkaisia ja usein umpikujia, mikä vahvistaa vaikutelmaa orgaanisesti kasvavasta, aina vähän keskeneräisestä prosessista.

Seikkailtavaa siis riittää.

Taidetta on lähes joka kulmassa. Enkä tarkoita mitään suttuisia tägejä (on niitäkin) vaan oikeasti hienoja juttuja.

Esimerkki tältä päivältä.

Tämä pysäytti.

Asiasta toiseen. Palasin toissapäivänä Barcelonasta konferenssimatkalta. En nähnyt levottomuuksia (totta puhuen en nähnyt paljoa muuta kuin hotellin kokoushuoneen), mutta toivon, ettei tämänpäiväinen asioiden kehitys sekoita pakkaa liikaa.

Toivon, että siellä riittää malttia.

Tämä on jo syyskuulta. Barcelona.

© 2020 Topi Turunen

Theme by Anders NorénUp ↑