Lähestyvä influenssakausi työllistää, ja suihkukoneen vanaa on tullut piirrettyä taivaalle. Konferenssimatkat ja tutkimuskohteissa vierailu ovat vieneet minut viimeisen kuukauden aikana seitsemään maahan. Liian matkustamisen ainoa hyvä puoli on, että koneessa ja kentillä on ollut aikaa lukea.

Ystäväni tietävät – ehkä jo liiankin hyvin – että olen viime vuosina viehättynyt David Foster Wallacen proosasta. Wallacesta on tullut eräs suosikkikirjailijoistani ja minusta hänen tuotantoaan mainostava matkasaarnaaja.

Ensikosketuksesta kesti silti pari vuotta, ennen kuin uskalsin tarttua kirjailijan pääteokseen, vuonna 1996 ilmestyneeseen Infinite Jestiin. Vaikean maineessa oleva tuhatsivuinen eepos taisi vaatia muuton ulkomaille, ennen kuin siihen pystyi kunnolla uppoutumaan.

Ei ole helppoa selittää, mistä romaanissa on kyse. Ainakin huipputason junioritenniksestä ja huumeriippuvuudesta.

Eräs romaanin alkupuolen kohtaus on esimerkki Wallacen huipputerävästä kerronnasta. Se sijoittuu psykiatriselle osastolle, jossa nuori lääkäri haastattelee potilasta tämän kolmannen itsemurhayrityksen jälkeen. Monet masennuslääkkeet ja sähköhoito on kokeiltu. Lääkäri on kokematon ja epävarma mutta yrittää säilyttää kasvoillaan vakavan, ymmärtäväisen näköisen ilmeen. Hän nyökkäilee, näprää kuulakärkikynäänsä ja tekee ahkerasti muistiinpanoja. Abstraktit, oppikirjamaiset kysymykset itsemurhaa yrittäneelle eivät kuitenkaan lainkaan tavoita sitä vereslihalle menevää, monitahoista inhorealismia, jolla tämän sisäistä maailmaa samalla kuvataan. Lääkärillä ja potilaalla ei ole yhteistä kieltä. Yhteys jää syntymättä.

Kirjassa on paljon lääketieteellisiä teemoja. Jopa kieli on sellaista: taivas saatetaan kuvata ”ureemisen värisenä”. Uusia englannin kielen sanoja oppii lähes joka sivulla, onhan yksi päähenkilöistä ”lexical prodigy”, jolle on lapsena luettu tietosanakirjoja. Osa juonesta kerrotaan alaviitteissä, jotka venyvät välillä kymmenien sivujen mittaisiksi (ja joilla on itsellään omia alaviitteitä). Teoksen muoto on saanut innoitusta Sierpińskin kolmiona tunnetusta fraktaalista.

Lopputulos ei silti ole vain itsetarkoituksellista kikkailua. Kirja on brutaali ja koskettava, outo sekoitus karnevalistista ja musertavan traagista. Joskus, kun kirjailija todella tietää, mistä puhuu, sen vain aistii tekstistä: juuri tällainen olo tulee, kun lukee Wallacen monipolvista kertomusta eri tavoilla epätäydellisten tai huono-osaisten ihmisten peloista ja toiveista. Wallace pärjäsi nuorena tenniksessä ja kärsi masennuksesta ja päihderiippuvuuksista. Hänen omasta itsemurhastaan tuli tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Jos edellinen ei vielä täysin vakuuttanut tarttumaan Infinite Jestiin, myös lyhyempiä tekstejä voi suositella. Esimerkiksi valmistujaispuheeksi alunperin kirjoitettu essee This is Water kannattaa mielestäni jokaisen lukea. Se on oivaltava, aito ja liiasta sormenheristämisestä pidättäytyvä ohje hyvään elämään.