Page 2 of 3

Vastuu siirtyy kuulijalle?

Turun Sanomat julkaisi viime lauantaina asiallisen artikkelin, jossa oiottiin edellisviikonlopun rokotusaiheisen artikkelin asiavirheitä. Alkuperäistä tekstiä oli painettu laajasti Lännen Median julkaisuihin mm. Harkitusti ilman piikkejä -otsikolla.

Korjausliike oli paikallaan – alkuperäinen juttu oli monella tapaa aika värittynyt. Päähaastateltavan virheelliset väitteet rokotteiden haitallisuudesta oli toistettu ilman kritiikkiä, ja esimerkiksi kummallinen lausahdus lasten ”taantumisesta” rokottamisen jälkeen oli nostettu näyttävästi esiin. Turun yliopiston tutkijoiden haastattelu artikkelin lopussa oli kiinnostava, mutta ei lopulta tuonut riittävästi kontekstia yksipuoliseen tekstiin.

Hyviä kommentteja artikkeliin on julkaistu mm. Jyrki Korkeilalta, Jarkko J. Saariselta, Esko Valtaojalta ja Esa Rintalalta, mutta omat tuntoni kiteytti parhaiten tiedetoimittaja Ulla Järvi jo otsikossaan Kainuun Sanomien vastineeseensa: Jääkö vastuu vain rokotusjutun lukijalle?

Siitä, kuinka vakavasti tiedeyhteisö suhtautuu rokotushaittoihin, voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tämä ei ole tällä kertaa asian ydin. On tärkeää, että haitoista tiedotetaan ja keskustellaan avoimesti myös tiedeyhteisön ulkopuolella, ja medialla on tässä ratkaiseva rooli.

Ehkä dramaattisin esimerkki median merkityksestä ja vastuusta tulee itsemurhien ehkäisystä. Nykyään tiedetään, että tietynlainen uutisointi itsemurhista voi johtaa niiden yleistymiseen. Varsinkin yksityiskohdilla mässäily ja tapahtuneen esittäminen romantisoivassa valossa voivat saada itsetuhoisuuden leviämiseen tartunnan lailla. Tämän ymmärtäminen on onneksi johtanut monissa tiedotusvälineissä määrätietoiseen yritykseen estää uudet tragediat. Itsemurhista raportoimista ei ole kielletty, mutta yhteisillä toimintaohjeilla pyritään takaamaan, että se tapahtuu tyylikkäästi. Maltillinen uutisointi säästää ihmishenkiä.

Analogia muuhun terveysuutisointiin on selvä. Yksittäinen sensaatiomainen juttu ja sen kritiikitön toistaminen muissa lähteissä saattavat pedata sijaa epidemialle tulevaisuudessa – rokotusten tapauksessa konkreettisesti. Lähdekritiikin ja faktantarkistuksen puute johtavat pahimmillaan turhiin kuolemiin.

Tasapuolisuusharhan uhka on eräs syy valita haastateltavat huolella. Englanniksi falce balancena tunnettu vääristymä syntyy, kun yleisölle halutaan keinotekoisesti esittää vastakkaisia näkökulmia ajatellen, että ”asioilla on aina kaksi puolta”. Siispä näkyvyyttä annetaan ammattilaisten lisäksi päinvastaisen mielipiteen edustajille riippumatta heidän todellisista vaikuttimistaan tai tietotasostaan. Kun tutkittu tieto esitetään myyttien kanssa samanarvoisena ”toisaalta-toisaalta”-asetelmassa, lopputulos voi olla totuudenmukaisen viestinnän kannalta jopa haitallisempi kuin väärän tiedon levitys yksinään. Tämä pätee niin ilmastonmuutos- kuin ravintokeskusteluunkin, ja aihetta on tutkittu hätkähdyttävin tuloksin myös rokotuksiin liittyen. Vaikutelma erimielisistä asiantuntijoista (myös silloin, kun todellista erimielisyyttä ei ole) luo epävarmuutta ja antaa uskottavuutta suoranaiselle humpuukillekin – strategia, jota myös esimerkiksi tupakkateollisuus on käyttänyt luodakseen savuverhoa tuotteidensa terveyshaittojen ympärille.

Tasapuolinen uutisointi, sananvapaus ja pyrkimys löytää uusia näkökulmia vanhoihin aiheisiin ovat tietysti ensiarvoisen tärkeitä periaatteita. Niiden äärimmäinen vastakohta olisi ideologinen propaganda ja toisinajattelijoiden vaientaminen (johon rokotteiden kiihkeimmät vastustajat toki usein vetoavatkin kohdatessaan kritiikkiä). Parhaillakin periaatteilla on kuitenkin reunaehtonsa. Tiedotusvälineiden vaikeana mutta sitäkin tärkeämpänä tehtävänä on ylläpitää laadukasta ja monipuolista keskustelua ja samalla välttää kömmähdykset, joilla voi olla konkreettisia vaikutuksia ihmisten terveyteen.


p.s. Median vastuu ulottuu myös someen. Tästä esimerkkinä viimesyksyinen Julkisen sanan neuvoston langettava päätös Kaksplus-lehdelle, joka oli julkaissut Facebook-sivuillaan linkin rokotevastaiseen blogiin. JSN on linjannnut yleisimminkin tiedotusvälineen oman sosiaalisen median kuten Instragram-tilin olevan toimituksellista sisältöä, jossa tulee noudattaa Journalistin ohjeita, siis esimerkiksi pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen ja faktantarkistukseen.

Blogin uusi koti

Olen siirtänyt kirjoitukseni aikaisemmasta tptrnn.wordpress.com-osoitteesta tänne. Vanhat artikkelit ovat toistaiseksi luettavissa molemmissa blogeissa, mutta vain tätä uutta päivitetään jatkossa.

Edellinenkin ratkaisu oli toimiva, mutta halusin mahdollisuuden muokata koodia vapaammin ja päästä eroon blogiin satunnaisesti ilmestyvistä mainoksista. Siispä oma kotisivutila ja itse hallinnoitu WordPress-asennus.

Olen aika viehtynyt WordPressiin, jota olen aikaisemmin käyttänyt myös järjestöprojekteissa – se on näppärä ja monipuolinen avoimen lähdekoodin ohjelmisto nettisivuston pitoon. Käyttökokemus on olennaisesti sama kuin WordPress.comissa, joka onkin lähinnä saman projektin kaupallinen sivuhaara. Bloggaajan kannalta näitä kahta on verrattu omistus- ja vuokra-asuntoon: kummassakin voi asua mukavasti, mutta vain toisen seiniä saa sydämensä kyllyydestä maalata tai halutessaan vaikka purkaa.

WordPress.com – se vuokrakämppä – olisi sekin tarjonnut näitä kaipaamiani ominaisuuksia maksullisina lisäpalveluina. Mahdollisuus esimerkiksi CSS-tyylitiedostojen muokkaukseen olisi kuitenkin tullut vasta perustasoa selvästi kalliimmalla maksuportaalla, joten ”oma tupa, oma lupa” alkoi tuntua houkuttelevalta.

Joten – tervetuloa. Harjannostajaiset olivat tässä, uusia ideoita hautumassa.

Post festum

Työkaverit ovat jo kesästä asti varoitelleet vuoden tärkeimmästä juhlasta Valenciassa. Fallas! Olenko kuullut? Toivottavasti en sitten luule, että kaikki valencialaiset ovat hulluja, heh heh… Aionko todella jäädä viikonlopuksi kaupunkiin vai lähdenkö pakoon, kuten moni tekee?

Eilen se lopulta päättyi. Neljä päivää jatkuvaa ilotulitusta, loputtomia torvisoittokuntia, talon kokoisia paperimassapatsaita, perinneasuisia falleroita, katuruokaa. Loppuhuipennuksena patsaat tuikattiin viime yönä tuleen kuin Gävlen olkipukki ikään.

Onneksi ostin korvatulppia varastoon ja jääkaapin täyteen. Viime päivät ovat olleet kuin uusivuosi, vappu ja juhannus kaikki putkeen.

Sunnuntain mascleta oli elämäni överein ilotulitus. Savu peitti alleen koko ydinkeskustan.

Neitsyt Marian patsas oli peitetty oikeilla kukilla.

Patsaisiin oli todella panostettu.

Ja näin niille lopulta kävi.

Trump ja Puigdemont olivat vuoden tähtiä. Tämän maailmanpoliittisen analyysin tarkkuudesta en ole varma…

Olen miettinyt, paljonko juhla maksaa. Suurimmilla patsailla on tiettävästi yrityssponsorit. Mutta kaikki muu? Poliisi ja palokunta ovat olleet korostetusssa valmiudessa yötä päivää.
Mascletoissa on palanut valtavasti ruutia. Pienempiä ilotulitteita on ammuttu tauotta – jo 4-vuotiaan näköiset lapset harjoittelevat papateilla. Kuinka paljon palovammoja, silmävaurioita? Patsaiden polttamisesta keskellä kaupunkia syntyy aika paljon savua – riittävästi aiheuttamaan astman ja COPD:n pahenemisvaiheita?

Ehkä joskus voi uhkakuvien listaamisen sijaan keskittyä nauttimaan juhlasta. Kokemus oli hengästyttävä mutta lopulta ihan hauska.

Ensi vuonna saatan kuitenkin siirtyä kiivaimman juhlinnan ajaksi johonkin lähiseudun pikkukylistä.

#minäsuojaanpotilasta

Somessa on viime päivinä nostanut päätään rokotuskriittinen #minäpäätänitse-hashtag. Taustalla on viime vuoden puolella julkaistu kansalaisaloite, joka pyrkii kumoamaan tartuntatautilain uudistuksia: erityisesti pykälän, jonka mukaan tartuntataudeille alttiita potilaita hoitavissa tiloissa saa ”vain erityisestä syystä” toimia rokottamattomia työntekijöitä.

Työntekijällä ja työharjoitteluun osallistuvalla opiskelijalla on oltava joko rokotuksen tai sairastetun taudin antama suoja tuhkarokkoa ja vesirokkoa vastaan. Lisäksi edellytetään rokotuksen antama suoja influenssaa vastaan ja imeväisikäisiä hoitavilla hinkuyskää vastaan. (Tartuntatautilaki 1227/2016)

Lain vastustajat ovat tulkinneet tämän tarkoittavan henkilökunnan ”pakkorokottamista”.

Selvyyden vuoksi mainittakoon, etten itse kannata rokottamisen pakollisuutta siinä mielessä kuin sitä esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa toteutetaan. Suomessa rokotuskattavuus on mm. laadukkaan neuvolajärjestelmän ansiosta pysynyt perinteisesti hyvänä ilman pakkoa, ja näin kannattaa jatkaa.

Tämän lakikysymyksen yhteydessä väittely pakko-sanan merkityksestä ohittaa kuitenkin paljon tärkeämmän pointin.

Sote-ammattilaisilla on moraalisia velvollisuuksia auttaa ja suojella, ja potilaan paras menee kaiken muun edelle. Oman rokotussuojan ylläpidon pitäisi olla kunnia-asia hoidettaviinsa vastuullisesti suhtautuville työntekijöille – tärkeämpää kuin ”itsemääräämisoikeuteen” takertuminen (joka kuulostaa lähinnä itsekkäältä, kun sitä vertaa pyrkimykseen suojata vastasyntyneet ja syöpäpotilaat potentiaalisesti henkeä uhkaavalta infektiolta).

On upeaa, kuinka nopeasti sosiaali- ja terveysala on reagoinut rokotekriittistä kampanjaa vastaan. Tätä kirjoittaessa työntekijöiden rokottamista puolustavaan Facebook-ryhmään Minäsuojaanpotilasta on liittynyt jo yli 6600 hoitajaa, lääkäriä ja muuta alan ammattilaista.


P.S. Koska kansalaisaloite tuntuu vastustavan erityisesti vuotuista influenssarokotusta, käyn vielä läpi siinä esitetyt tieteelliset väitteet.

Cochrane-katsauksen mukaan henkilökunnan influenssarokotteen suojavaikutuksesta laboratoriotestauksin varmistettuun influenssaan, keuhkokuumeeseen tai kuolleisuuteen 60-vuotiailla ja vanhemmilla hoidettavilla ei ollut näyttöä (3).

Cochrane-katsaus keskittyi satunnaistettuihin tutkimuksiin, ja ”ei näyttöä” tarkoittaa tässä osittain sitä, että tutkimuksia on vähän eikä asiaa ole niissä aina tutkittu joka kantilta.

Huomionarvoista on kuitenkin myös, että erikseen tarkasteltuna kukin katsaukseen sisällytetty alkuperäistutkimus (Potter 1997, Carman 2000, Oshitani 2000, Hayward 2006, Lemaitre 2009) havaitsi työntekijöiden rokottamisesta hyötyjä potilaille – mm. kokonaiskuolleisuuden vähenemistä. Katsauksen laatijat ovat valinneet tarkasteltavat päätemuuttujat siten, etteivät nämä hyödyt tule esiin (syystä tai toisesta – artikkelin yhteydessä julkaistussa palauteosiossa on keskustelua aiheesta).

Esimerkiksi Englannin kansanterveysviranomainen on päätynyt samojen tutkimusten perusteella työntekijöiden rokottamista puoltavaan johtopäätökseen.

Kattavaa laumaimmuniteettia on myös erittäin vaikea saavuttaa henkilökunnan rokotuksilla, eikä siitä todennäköisesti ole edes hyötyä potilaille (4).

Riittävän rokotuskattavuuden saavuttamiseen voi liittyä käytännön haasteita, mutta ne ovat voitettavissa, kuten HUS:n hieno esimerkki osoittaa. Vaikka laumaimmuniteetti ei olisikaan täydellinen (voihan yksikköön saapua vaikkapa rokottamattomia vierailijoita), tämä pikemminkin tukee henkilökunnan rokottamisen tärkeyttä kuin toisin päin.

Viitattu Dolanin ym. (2012) artikkeli ei muuten tue esitettyä väitettä vaan päinvastoin toteaa, että työntekijöiden influenssarokottaminen todennäköisesti suojaa pitkäaikaishoitolaitosten potilaita. Jos haluaa lisätä väitteidensä uskottavuutta viittaamalla tieteellisiin julkaisuihin, kannattaa muistaa, että joku saattaa lukeakin lähdeviitteet.

Viime vuosina on ollut myös epäilyjä siitä, että influenssarokotteen teho laskee rokotusten myötä vuosi vuodelta (5).

On esitetty, että aikaisemmat rokotukset ja infektiot saattavat vaikuttaa rokotteen tehoon – joskus sitä parantaen, joskus heikentäen. Tämä on tärkeä tutkimusaihe, josta viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu, mutta tuore systemaattinen katsaus ja meta-analyysi (Ramsay ym. 2017) ei yleisesti ottaen löytänyt todisteita negatiivisesta vaikutuksesta.

Influenssan torjunnassa tärkeintä on edelleen hyvän hygienian merkitys (4).

Jälleen kerran: viitatussa artikkelissa ei oikeasti sanota näin.

Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO:n, Euroopan ECDC:n ja USA:n CDC:n mukaan rokottaminen on tehokkain tapa ehkäistä influenssaa. Se ei sulje pois käsienpesun kaltaisia toimenpiteitä, jotka ovat tärkeitä nekin mutta toteutuvat harvoin optimaalisesti. Paras tulos saavutetaan yhdistämällä eri torjuntakeinot, joista rokotus on yksittäisenä toimenpiteenä tärkein ja helpoin.

Pneumokokkisuojaa – mutta hinnalla millä hyvänsä?

Iltapäivälehdet ovat viime päivinä paitsi ennustaneet lumi-infernoa, myös kovistelleet THL:ää ja ministeri Saarikkoa pneumokokkikonjugaattirokotteista. Miksi rokotteita ei anneta kansallisessa rokotusohjelmassa kaikille 65 vuotta täyttäneille, miksi rokotusohjelmassa käytetään 10- eikä 13-valenttista rokotetta? Vaihtelevat arviot rokotteen vaikuttavuudesta herättävät hämmennystä, ja kommenttikentän puolella on niitäkin, jotka arvelevat kyseessä olevan hallituksen salajuoni. Jätetään vanhukset rokottamatta, niin huoltosuhde paranee?

Ei ehkä yllätä, että todellisuus on monimutkaisempi.

Pneumokokkikonjugaattirokote tarjotaan kansallisessa rokotusohjelmassa ilmaiseksi kaikille pikkulapsille. Tässä ryhmässä se onkin oikein näpsäkkä. Rokote vähentää korvatulehduksia, keuhkokuumeita ja verenmyrkytyksiä – sekä antibioottien tarvetta, mikä on resistenttien bakteerien uhkaamassa maailmassa erittäin hyvä uutinen. Lasten rokottaminen suojaa välillisesti myös aikuisia.

Aikuisten rokottamisen vaikuttavuus (varsinkaan yleensä terveiden) ei kuitenkaan ole samaa luokkaa kuin lasten. THL suosittelee rokotetta vakavien pneumokokkitautien riskiryhmille, mutta jos ei oteta lukuun kantasolusiirteen saaneita (pienehkö joukko hyvin suuressa tautiriskissä olevia ihmisiä), aikuiset eivät ole automaattisesti oikeutettuja ilmaiseen rokotteeseen.

Kyllä rokote terveitä aikuisiakin suojaa, mutta vakavat pneumokokkitaudit ovat heillä joka tapauksessa melko harvinaisia – oli rokote tai ei. Toisaalta keuhkokuumeita aiheuttavat muukin bakteerit kuin rokotteeseen sisältyvät pneumokokkiserotyypit. Jos puhutaan 65 vuotta täyttäneistä, suuressa hollantilaistutkimuksessa 13-valenttinen rokote näytti vähentävän kaikkia keuhkokuumeita vaatimattomat 5 % eikä tulos edes ollut tilastollisesti merkitsevä. Iäkkäiden kuolemia rokote ei ehkäissyt.

Keuhkokuumeet siis vähenevät pneumokokkirokottein – lapsilla selvästi, terveillä iäkkäillä vain hiukan. Juuri tässä kohtaa pohdittavaksi tulee se, mitä tällaisesta suojasta kannattaa maksaa. THL:n päätelmä (se, jolle Ilta-Sanomien mukaan ”lääkärit ympäri Suomen älähtivät”) on, ettei rokote ole terveille iäkkäille hintansa väärti. 13-valenttisen rokotteen tämänhetkinen apteekkihinta on 86 euroa: melkoinen lovi useimpien eläkeläisten kukkaroon tai vaihtoehtoisesti valtion budjettiin (olkoonkin, että julkisena hankintana hintaa saataisiin todennäköisesti hilattua alaspäin).

Terveitä iäkkäitä muuten on olemassa, jos joku epäilee. Eräässä tutkimuksessa 65-74-vuotiaista suomalaisista vain puolella oli itse ilmoitettuja perussairauksia. Pessimistisempiäkin arvioita on, mutta joka tapauksessa puhutaan suuresta ikäluokasta, josta huomattavalla osalla ei vielä ole terveydentilansa puolesta kummempia pneumokokkitautien riskitekijöitä.

Pneumokokkikonjugaattirokotteet ovat sinänsä hyödyllisiä. Jos ne olisivat selvästi nykyistä halvempia tai jos uusi näyttö haastaisi tämänhetkistä käsitystä niiden tehosta iäkkäillä, niiden antamista kansallisessa rokotusohjelmassa kannattaisi todennäköisesti laajentaa. Niin kauan kuin hinnat pysyvät korkeina, rokotteet on järkevintä kohdistaa niille, jotka niistä eniten hyötyvät – lapsille ja riskiryhmille.

Keskustelu asiasta vain menee helposti tunnepitoiseksi. Jos terveiden iäkkäiden pneumokokkirokottamisesta ei ole kovin suurta hyötyä, tämän toteamista ei pitäisi nähdä ikäsyrjintänä. Myös ”ministeri, mitä sanotte pneumokokkibakteerin serotyypin 19a uhreille” -tyyppiset argumentit ohittavat sen faktan, että kaikella on vaihtoehtoiskustannus. Rokotehankintoihin kerran käytettyä rahaa ei voi enää käyttää syrjäytymisen ehkäisyyn, ympäristönsuojeluun tai vanhustenhoitoon. Poliitikkojen ja asiantuntijoiden tehtävä on käyttää yhteiset resurssit niin, että tuloksena on mahdollisimman paljon hyvinvointia.

Tänään töistä lähtiessä +21°C. Lumi-infernoa odotellessa.

Muokkaus 26.1.18: lisätty linkki uutiseen aikuisten keuhkokuumeiden vähenemisestä pikkulasten rokottamisen seurauksena.

Alkoholilain vaikutukset värikuvina

Eduskunta äänesti eilen ruokakaupoissa myytävän alkoholin prosenttirajan nostosta 5,5 %:iin. Päätös on enimmäkseen huono, katsoi sitä miltä tahansa muulta kuin elinkeinoelämän kannalta. Useimmat argumentit puolesta ja vastaan on jo kuitenkin kuultu. Unohdetaan hetkeksi Turmiolan Tommi ja käännetään katse tulevaisuuteen. Mitä seuraavaksi voidaan odottaa?

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Saatavuusmuutosten vaikutuksista alkoholin käyttöön ja haittoihin on kuitenkin tutkimustietoa.

Keskioluen myynnin vapauttaminen on luonteva vertailukohta, kun arvioidaan, miten nelosoluen ja limuviinojen tulo ruokakauppoihin saattaisi näkyä alkoholin kokonaiskulutuksessa:

Alkoholijuomien kulutus 100% alkoholina 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti 1960–2016. Alkuperäinen kuvio: THL.

THL arvioi alkoholin kokonaiskulutuksen kasvavan nykyisen uudistuksen myötä noin 6 %. Mitä tällöin tapahtuisi alkoholihaitoille: sairastuvuudelle, kuolleisuudelle, väkivaltarikoksille? Historiallisten trendien valossa kulutus ja haitat korreloivat vahvasti:

Alkoholinkulutus ja haitat. Lähde: Duodecim.

Vuonna 2014 Suomen sairaaloissa oli 21800 hoitojaksoa, joiden päädiagnoosina oli alkoholisairaus. THL:n varovainenkin arvio on, että vuosittaisten hoitojaksojen määrä lisääntyy lain myötä 1500:lla. Tätä voidaan pitää jäävuoden huippuna, koska mukana ei ole alkoholin vaikutusta esimerkiksi ylipainon, syöpien tai sydänsairauksien lisääntymiseen, mielenterveysongelmiin tai vanhusten heikentyneeseen kotona pärjäämiseen.

Samana vuonna alkoholiperäisiin syihin kuoli 2410 ihmistä. THL arvioi lakimuutoksen aiheuttamien lisäkuolemien määräksi 145 vuosittain.

Suomalaisista aikuisista 23 % on kertonut kokeneensa lapsuudenkodissaan haittoja aikuisten alkoholinkäytöstä. Sisäministeriön poliisiosasto on ilmaissut huolensa resurssien riittämisestä, kun poliisin, pelastustoimen ja ensihoidon tehtävät lisääntyvät lain myötä. Lääkäriliitto on lausunut samaa sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista.


Olen latistanut vuosien varrella monien juhlien tunnelmaa esittelemällä ylläolevia graafeja kännykän näytöltä tai siteeraamalla asiantuntijalaskelmia prosenttinoston vaikutuksista (toki usein viinilasi kädessä itsekin).

Ruokakaupoissa myytävien juomien enimmäisvahvuuden nosto 4,7:sta 5,5 prosenttiin oli arvovalinta – yhdet prioriteetit vastaan toiset – ja toinen ”prosenttijengi” voitti nyt demokratian sääntöjen mukaan. 145 ruumista vuodessa näyttää olevan monen mielestä kohtuullinen hinta siitä, ettei nelosolutta saadakseen tarvitse enää raahautua Alkoon. Alan olla jo vähän väsynyt jankkaamaan vastaan.

Toivon vain, että päätöksen seuraukset otetaan riittävästi huomioon. Johdonmukaista politiikkaa olisi seuraavaksi lisätä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä poliisin resursseja, jotta yhteiskunta voi varautua lain seurauksiin riittävällä tavalla.

Ei salatiedettä

Jani Kaaro kirjoitti hiljattain Rapportissa kausi-influenssarokotteiden tehosta ja siitä, kuinka tiedeyhteisön viestit saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta. Ingressiin nostettu johtopäätös on, ettei tarkempi tutustuminen alan tutkimuksiin ”välttämättä auta päätöksenteossa yhtään, vaan pistää pään vielä enemmän pyörälle”.

Olen työskennellyt viime kuukaudet pelkästään influenssarokotteiden tehotutkimusten parissa ja vahvistan, ettei kokonaiskuvan muodostaminen ole helppoa. Kaaro on kokeneena tiedetoimittajana lukenut lähteitä melko monipuolisesti, mutta en ole kaikista päätelmistä samaa mieltä. Kun yksittäiset tiedonjyvät laittaa kontekstiin, niissä on enemmän järkeä kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa.

Miksi eri tutkimukset esittävät erilaisia tuloksia?

Yksi syy on toki se, että kausi-influenssarokotteen teho vaihtelee vuosittain ja jopa saman influenssakauden aikana. Virus muuntuu jatkuvasti ja on siksi rokotekehittäjille ”liikkuva maali”. Asiaa ei helpota, että rokotteen valmistaminen kestää nykymenetelmillä melkein puoli vuotta – sen koostumus täytyy siis lyödä lukkoon hyvissä ajoin ennen influenssakautta senhetkisen tiedon perusteella, mikä antaa virukselle etumatkaa.

On kuitenkin myös syitä, jotka liittyvät tutkimuksen tekotapaan, tutkittavaan ryhmään ja erityisesti siihen, minkä tapahtuman ehkäisemisessä rokotteen tehoa arvioidaan.

Paras todiste influenssasta on positiivinen laboratoriokoe. Artikkelissa mainittu Cochrane-katsaus hyväksyy kuitenkin myös tutkimuksia, jossa tutkitaan laboratoriovarmennetun influenssan sijaan influenssankaltaista tautia (influenza-like illness, ILI). Tämä ryhmä sisältää paitsi todelliset influenssat, myös muita flunssia, joilta rokote ei suojaa, mikä vaikeuttaa tulosten vertailua. Eräässäkin kontrolloidussa tutkimuksessa rokotteen teho influenssaa vastaan oli peräti 89% mutta ILIä vastaan vain 33%.

Tehosta puhuttaessa on siis väliä, tarkoitetaanko influenssan, epämääräisten hengitystieoireiden tai jonkin muun ehkäisemistä. Tutkittavan tapahtuman yleisyys vaikuttaa rokotteen tehoa kuvaavaan NNV-lukuun (number needed to vaccinate) aivan oleellisesti.

Artikkelissa huomioitu ruotsalaistutkimus kertoo, että raskaana olevia naisia tarvitsee rokottaa suuri joukko (NNV = 1900), jotta vältetään yksi sairaalahoito. Kuten Kaarokin toteaa, luku on korkea juuri siksi, että terveiden nuorten naisten sairaalaan joutuminen on harvinainen tapahtuma. Se ei tarkoita, etteikö rokote ehkäisisi raskaana olevien influenssatartuntoja: rokote suojaa sekä äitiä että syntyvää lasta, ja raskaana oleville rokotetta suosittelevatkin käytännössä kaikki asiantuntijatahot aina maailman terveysjärjestö WHO:sta lähtien.

Kiinnostava vastaesimerkki tulee sydän- ja verisuonitautien maailmasta. Sydänkohtauksen kertaalleen sairastaneilla on suuri riski saada myöhemmin uusi sydäntapahtuma, ja influenssan kaltainen raju infektio voi tunnetusti toimia sen laukaisijana. Vuonna 2013 julkaistu meta-analyysi osoitti, että sydänsairauksien riskissä olevia ihmisiä rokottamalla oli mahdollista estää sydänkohtauksia (NNV = 58). Hyöty oli suurin sydäntapahtuman hiljattain sairastaneilla, joita tarvitsi rokottaa vain kourallinen (NNV = 8), jotta estettiin yksi uusi kohtaus! Tämä alleviivaa sekä riskiryhmien rokottamisen tärkeyttä että sitä, kuinka tärkeää tutkimustuloksia tulkitessa on kysyä, mitä kulloinkin oikeastaan tutkittiin.

Havainnoivat vs. kontrolloidut tutkimukset

Rapportin artikkeli esittää rokotteiden tehon arvioinnissa käytettävät havainnoivat tutkimukset epäluotettavina ja rokotteiden tehoa liioittelevina ja ehdottaa tilalle enemmän kontrolloituja tutkimuksia (randomized controlled trial, RCT). Todellisuudessa kummallakin tutkimustyypillä on vahvuutensa ja heikkoutensa.

On totta, että havainnoivissa tutkimuksissa on suurempi tilastollisen harhan mahdollisuus. Sekoittavat tekijät voivat hivuttaa teholukemia kumpaan suuntaan tahansa. Tämä voidaan kuitenkin ottaa analyyseissä huomioon, ja hyvin laaditut havainnoivat tutkimukset eivät NEJM:n katsauksen mukaan liioittele intervention tehoa verrattuna RCT:iin. Jos silmäilee WHO:n pitkää listaa rekisteröidyistä influenssarokotetutkimuksista, ei sieltäkään hyppää silmään erityistä eroa havainnoivien ja kontrolloitujen tutkimusten välillä.

Havainnoivien tutkimusten käyttöä puoltaa muutama vahva seikka. Siinä, missä RCT:t kertovat rokotteen tehosta tutkijoiden tarkasti määrittämissä ihanneolosuhteissa, havainnoivat tutkimukset kertovat tehosta reaalimaailmassa: niissä oloissa ja niillä ihmisillä, jotka rokotetta todellisuudessa käyttävät. Kun RCT:t joutuvat rajoittumaan pienehköön joukkoon rekrytoituja koehenkilöitä, havainnoivat tutkimukset voivat hyödyntää laajoja olemassaolevia aineistoja kuten terveysrekistereitä, mikä mahdollistaa kattavamman analyysin.

Usein kontrolloitua tutkimusta ei yksinkertaisesti voida tehdä eettisistä syistä. Pelkästään tutkimuksen nimissä ei ole inhimillistä jättää esimerkiksi rokotteeseen oikeutettua iäkästä henkilöä ilman rokotetta.

Influenssarokotteen teho verrattuna muihin rokotuksiin

Kaaro noteeraa vähäisen keskustelun siitä, ”miten puutteellisen suojan influenssarokote antaa verrattuna melkein mihin tahansa muuhun rokotteeseen”.

Tämä on totta – ja samalla aika epäolennaista. Voidaan toki tehdä vertailu: MPR-rokote estää tuhkarokon n. 97 %:ssa tapauksista, ja rokotesarja tarvitsee ottaa vain kerran. Influenssarokote estää hyvänäkin vuonna 50–80% tapauksista, ja uusi täytyy ottaa vuosittain. On selvää, ettei influenssarokote ole tässä mielessä yhtä hyvä kuin MPR-rokote.

Mutta rokotetta ei kannata arvioida sen mukaan, miten se pärjää suhteessa muita tauteja vastaan suunnattuihin rokotteisiin. Olennaisempaa on kysyä: Onko siitä influenssan ehkäisyssä enemmän hyötyä kuin haittaa? Onko olemassa parempia vaihtoehtoja? Toimiiko se riittävän hyvin?

Mitä jää käteen?

Jos kausi-influenssarokotteiden tehoarviot vaikuttavat kummallisen kirjavilta, siihen on luonnollinen selitys. Viruksen ja rokotteen välinen suhde on monimutkaista biologiaa, joka elää jatkuvasti. Lisäksi tutkimuksista saadut luvut tulee suhteuttaa siihen, ketä, mitä ja miten tutkittiin.

Influenssarokotteen suojatehoa tulevalla kaudella ei voida tarkasti ennustaa, eikä kaikkia tehoon vaikuttavia seikkoja vielä tunneta kunnolla. Rokotussuositukset eivät silti perustu pelkkään arvailuun tai kilpaileviin dogmeihin vaan alati karttuvaan tutkimustietoon ja edellisten vuosien kokemuksiin. Maailmalla on tällä hetkellä paljon vilpitöntä yritystä arvioida influenssarokotteiden tehoa mahdollisimman tarkasti, ja sellaisiin ideologisiin koulukuntaeroihin kuin The Atlantic -lehden vuoden 2009 artikkelissa (jonka Kaarokin lienee lukenut) en ole omassa työssäni törmännyt.

Monimutkaisia asioita käsitellessä hyödyttää ottaa askel taaksepäin ja katsoa kokonaiskuvaa. Influenssa on ikävä, joskus jopa hengenvaarallinen tauti, ja rokote on kaikista puutteistaankin huolimatta paras saatavilla oleva suoja sitä vastaan. Sen teho on parhaimmillaan hyvä, joskus vaatimaton mutta usein kuitenkin vähintään kohtalainen – ja haitat joka tapauksessa minimaaliset. Tämä tekee siitä käyttökelpoisen ja suositeltavan ainakin niille ihmisille, joiden omaa tai läheisten terveyttä influenssa erityisesti uhkaa.

Katutaidetta

Kaupunginosani on poikkeuksellisen eläväinen. Joka päivä jonnekin tuntuu avautuvan uusi katu tai aukio. Kadut ovat mutkaisia ja usein umpikujia, mikä vahvistaa vaikutelmaa orgaanisesti kasvavasta, aina vähän keskeneräisestä prosessista.

Seikkailtavaa siis riittää.

Taidetta on lähes joka kulmassa. Enkä tarkoita mitään suttuisia tägejä (on niitäkin) vaan oikeasti hienoja juttuja.

Esimerkki tältä päivältä.

Tämä pysäytti.

Asiasta toiseen. Palasin toissapäivänä Barcelonasta konferenssimatkalta. En nähnyt levottomuuksia (totta puhuen en nähnyt paljoa muuta kuin hotellin kokoushuoneen), mutta toivon, ettei tämänpäiväinen asioiden kehitys sekoita pakkaa liikaa.

Toivon, että siellä riittää malttia.

Tämä on jo syyskuulta. Barcelona.

Pedot

Torakat, joista kirjoitin viime viikolla, tulivat takaisin kaksi päivää asunnon myrkytyksen jälkeen. Todellisia selviytyjiä: niitä tuskin häädetään talon rakenteista millään.

Ja torakoista puheen ollen.

Sain hiljattain työsähköpostiini viestin omituisen kuuloisesta tiedelehdestä, joka pyysi artikkelia julkaistavaksi tulossa olevaan puutiaisteemanumeroonsa. Olin hiljattain 2. kirjoittajana pienessä puutiaisaivotulehdusta käsittelevässä jutussa – siksikö lähestyivät? Kun en vastannut, seurasi ”gentle reminder”, eikä lehti näytä vieläkään lannistuneen: viimeksi tänään pyydettiin arvioimaan borrelioosiin liittyvää abstraktia.

Pieni penkominen selvitti, että lähettäjän San Diegon osoite on toimistohotellissa, ja todellisuudessa toimintaa pyöritetään Intiasta käsin. Julkaisija löytyy pahamaineiselta Beallin listalta (1). Jos minulla vielä olisikin ollut jokin punkkijuttu hihassa, sen julkaisemisesta olisi todennäköisesti saanut maksaa itsensä kipeäksi.

Akateemista uraa ei voi nykyään edistää ilman tieteellisissä lehdissä julkaistuja artikkeleita. Predatory publishing -ilmiö hyödyntää tätä julkaisukeskeistä kulttuuria ja (sinänsä kannatettavaa) open access -järjestelmää. Varteenotettavia tiedejulkaisuja mukaillen nimetyt lehdet ottavat maksua vastaan julkaistavaksi melkein mitä vain ilman kunnon vertaisarviointia tai muuta laaduntarkistusta. Kirjoittaja maksaa, ja hinnoittelun petollisuus lähentyy halpalentoyhtiöitä. Toiminta on laajentunut myös tieteellisiin konferensseihin.

Minun inboxiini viestejä pedoilta on viime kuukausina tullut useita joka päivä. Kysellään kirjoittajaksi, vertaisarvioijaksi ja konferenssipuhujaksi ja usein vedotaan (kieliopillisesti heikoin) korulausein merkittävään asiantuntemukseeni ja arvovaltaani tiedeyhteisössä. Onhan tämä roskapostin genrenä kiinnostavampi kuin ainainen potenssilääkkeiden tyrkyttäminen, ja viestit on helppo poistaa. Mutta petojulkaisijoiden turhauttavaa ongelmaa se ei tietenkään ratkaise.

Julkaistava höttö ei palvele tiedeyhteisöä tai ihmisten luottamusta tieteeseen. Pedot ovat hyödyllisiä kumppaneita vilpillisille tutkijoille tai erilaisille yhden asian ihmisille, jotka haluavat saada agendaansa pönkittävän artikkelin julkaistua ”vertaisarvioidussa lehdessä” (rokotevastainen propaganda yhtenä esimerkkinä). Niiden hampaisiin joutuu kuitenkin myös pahaa aavistamattomia tieteentekijöitä.

Petoja on sentään välillä vedetty höplästä: niiden toiminnan leväperäisyydestä on muutama katkeranhauska esimerkki. Biologi-toimittaja John Bohannonnin kokeessa toistasataa lehteä olisi hyväksynyt julkaistavaksi fiktiivisen, ilmeisen kelvottoman artikkelin. Lähes koomisen epäpätevä ”tohtori P. Etos” (vapaa suomennos) hyväksyttiin useiden lehtien toimitusneuvostoon. Kännykän ennustavan tekstinsyötön tuottama horina hyväksyttiin abstraktiksi ydinfysiikkaa käsittelevään konferenssiin.

En luonnollisestikaan ole sellainen alani johtotähti kuin lipevät sähköpostiviestit antavat ymmärtää (valmistuinkin vasta muutama vuosi sitten). Groucho Marxia mukaillen voisin todeta, etten ikinä ryhtyisi tekemisiin sellaisen lehden kanssa, joka hyväksyisi minut vertaisarvioijakseen.

Mutta ehkä roskajulkaisijoiden huomio on alku, yksi merkkipaalu matkalla vakavasti otettavaksi tieteentekijäksi?


(1) Kirjastonhoitaja Jeffrey Beall ylläpiti vuosien ajan internetissä listaa todennäköisistä predatory publishereista. Alkuvuodesta 2017 sivut suljettiin; syitä on avattu julkisuudessa niukalti. Listan viimeisin versio löytyy kopiona esim. osoitteesta beallslist.weebly.com.

Kuusijalkaiset ystäväni

Olin jo nukkumassa, kun kämppikseni huoneesta kuului karmaiseva huuto. Syynä oli suurehko cucaracha.

Olen itsekin nähnyt niitä siellä täällä asunnossamme. Yritin pyydystää yhtä lasilla viedäkseni sen ulos, mutta oli pahuksen nopea. Sen jälkeen olemme hyväksyneet pitkin hampain jonkinlaisen rinnakkaiselon. Minä en puutu sinun asioihisi, jos et sinä minun.

Torakka on evoluution terävintä kärkeä. Perusidea – kova mutta kevyt tukiranka, vilkkaat jalat, kestää kylmää ja kuumaa, syö mitä vain – on niin nerokas, ettei sitä ole tarvinnut juuri muuttaa kymmeniin tai satohin miljooniin vuosiin.

Sinä lyhyenä aikana, kun torakat ovat eläneet rinnakkain nykyihmisen kanssa, ne ovat opettaneet meille yhtä ja toista. Niitä on käytetty ruokana, rohtona ja koe-eläiminä. Torakka on ensimmäinen maan asukas, joka on lisääntynyt avaruudessa.

Toinen uusi tuttavuus näkyy kuvassa. Viikonloppuna ikkunaan asennetusta hyttysverkosta huolimatta – aito Aedes albopictus, tiikerihyttynen! Laji on jälleen ajankohtainen, kun Italiassa on tavattu hyönteisvälitteistä chikungunuya-virusta.

Tiikerihyttynen on monella mittarilla hyvin menestynyt vieraslaji. Sen portfolioon mahtuu pari säpäkkää eksoottista taudinaiheuttajaa, ja vaikka laji ei tautivektorina olekaan aivan pahimmasta päästä, se on levinnyt kansainvälisen kaupan mukana laajalle. Hyttysen yksi konsti on kätkeytyä käytettyihin autonrenkaisiin.

Lyhyesti sanottuna torakka ja hyttynen ilmentävät mieletöntä kekseliäisyyttä ja resilienssiä. Vaakunaeläimeksi tai urheilukisojen maskotiksi on päästy vähemmilläkin meriiteillä.

Ihmisiltä ei silti aina sympatiaa heru, ja meidänkin asunnossamme vallitseva hauras rauha on nyt uhattuna. Ensi viikonloppuna huoneistossa suoritetaan omistajan päätöksellä myrkytysoperaatio. Itse lähden sitä karkuun Barcelonaan.

Minulla on epäilykseni myrkytyksen vaikuttavuudesta. Nämä kaverit ovat selvinneet pahemmastakin.

© 2019 Topi Turunen

Theme by Anders NorénUp ↑