Näkymä Karhuvuoren ilmavalvontatornilta etelään.

Kävimme Panssarijunan kanssa retkellä Turun saaristossa. (Panssarijuna on kanadalaisen Konan valmistama Sutra-matkapyörä vm. 2015. Nimi tulee ajo-ominaisuuksista täyteen kuormattuna ja on annettu kaikella rakkaudella.)

Lähdimme Turusta miellyttävässä pilvipoutaisessa säässä ja ajoimme Raision kautta Naantaliin, mistä matka jatkui pastatankkauksen jälkeen Rymättylään ja Aaslaluodolle. Jonkin pätkän kuljimme lossilla.

Nämä retket ovat itselleni tärkeitä: mieli lepää harvoin samalla tavoin kuin luonnossa ja pyörän selässä. Parasta on vapaus ja matkustaminen täydellisen omassa tahdissa. Usein taival taittuu ilman kummempaa suunnitelmaa – jos näkyy jotain kiinnostavaa, mennään sinne. Kyliä on riittävän tiuhaan, jotta ruokaa ei tarvitse kantaa mukana. Tienvarren kuppiloissa on hyvä istahtaa lounaalle ja lukea paikallislehdet, joista oppii välillä kiinnostavia asioita. Pieni laavu pyörän tarakalla vapauttaa suunnittelemasta yöpymistäkään etukäteen.

Reitin mieleenpainuvin kohde oli Seilin sairaalasaari. Ei-toivottuja ihmisiä on eristetty saarille maailman sivu, ja Seiliinkin toimitettiin lähes 500 vuoden ajan ensin leprapotilaita, sitten mielenterveyden häiriöistä kärsiviä. Karu historia, vaikka paikka itse varsin seesteinen ja kaunis. Mielisairaalan vanhoissa tiloissa toimii nykyään Turun yliopiston alainen tutkimuslaitos.

Lepra eli spitaali on mykobakteerin aiheuttama, huonosti tarttuva ja hitaasti etenevä krooninen sairaus. Taudin nimellä on raamatullisen paha kaiku, ja siihen liittyy – joissain osissa maailmaa edelleen – ilkeä sosiaalinen stigma. Keskiajalla lepraa pidettiin Jumalan rangaistuksena syntisestä elämästä. Sairastuneita pelättiin ja heidät eristettiin muusta yhteisöstä. Seilissä spitaalisilla oli oma kapean salmen erottama asuinalueensa ja kirkossa oma puisella aidalla erotettu osionsa, jonka penkitkin olivat muuta kirkkoa karkeammat.

Seilin kirkko.

Lepran diagnostiikka ei 1600–1700-luvuilla perustunut mikrobiologisiin tutkimuksiin. Montakohan psoriaasista tai muista ihosairauksista kärsivää potilasta papit ovat vuosisatojen aikana passittaneet saarelle? Seilissä ei ilmeisesti yleensä toiminut lääkäreitä, mutta eivätpä ajan hoitokeinot olisi lepraa vastaan auttaneetkaan.

Nykyään lepra paranee antibiooteilla. Mitäköhän leprasiirtolan asukas, yhteiskunnan äärimmäinen hylkiö, olisi sanonut mahdollisuudesta parantua ja palata aikaisempaan elämäänsä lääkekuurin jälkeen?

Muun muassa näitä mietimme saaren kirkossa päivystäneen, asiantuntevan oppaan kanssa. Lomalaisen mieli jatkoi askartelua senkin jälkeen, kun yhteysalus Östern oli irronnut saaren rannasta.

Seili muistutti jälleen siitä, kuinka paljon tarttuvat taudit ovat muokanneet historiaa ja miten valtavia yhteiskunnallisiakin muutoksia niiden kehittynyt hoito ja ehkäisy on tuonut mukanaan. Samalla tavoin kuin kurkkumätään ja keuhkokuumeeseen kuolleiden lasten hautakivet vanhoilla hautausmailla se sai tietoiseksi antibioottien ja rokotteiden kaltaisista edistysaskeleista, joita joskus erehtyy pitämään itsestään selvinä. Kun huomenna palaan hiljattain aloittamaani työhöni Espoon kaupungin tartuntatautiyksikössä, koitan muistaa tämän.

Loppumatka jäi suunniteltua lyhyemmäksi. Nauvon lautalle tullessa alkoi jälleen sataa kovasti. Märkä metsä ei enää houkutellut yöpymään, joten päätin fillaroida takaisin Turkuun vielä samana iltana. Mutaiset pellot, vettyneet rehupaalit ja nuutuneet juhannussalot vilisivät ohi; pysähdyin hetkeksi vain Paraisilla saman ruokakaupan pihassa, jossa kolme kesää aikaisemmin olin tehnyt kyselytutkimusta puutiaisista ja niiltä suojautumisesta. Muistin, ettei TBE-rokotussarjani tainnut olla voimassa, mutta lahkeet sentään pysyivät tällä reissulla visusti sukkien sisässä.

Panssarijuna ja minä.